Astelin varoen kylän päiväkodin lattian lasin sirujen päällä säteilymittari kädessäni. Tuntui kiehtovalta yrittää hahmottaa sellaisen pusikoituneen ja ränsistyneen kummituskylän olleen aikoinaan siisti kotikylä useammalle tuhannelle asukkaalle.
Madagaskar on mieletön maa näin viiden yön kokemuksen jälkeen. Aurinko laski hetki sitten Ranohiran kylässä. Päivä on ollut elämysrikas, enkä osaa millään tietämilläni sanoilla kuvailla kokemaani matkaa tähän asti. Madagaskar on maana sijainnillisen eristyksensä vuoksi puhdas luonnonihme ja maan avoimet ja ystävälliset ihmiset ovat tehneet suuren vaikutuksen tähän mennessä. Ajattelin tulla kertomaan nopeat päiväkirjamaiset kuulumiset matkankulusta tähän asti, olkoon tämä jopa minun ihan ihka ensimmäinen päivitys suoraan matkakohteesta. Myöhemmin tulen ehdottomasti kertomaan matkakohteissa itsessään tarkemmin, mutta tällä hetkellä en malta pitää näitä sisälläni.
Aamupalaa Anakaon kalastajakylässä syödessäni en olisi vielä osannut uskoa näkeväni tänään delfiineitä hyppimässä meressä matkalla Tuleariin. Siitä lähtien päivä on yllättänyt minut aina vain uudelleen. Paikallinen taxi-brousse lähti kaahaamaan, ehkä omaan makuuni hieman villiin tahtiin, kohti matkan seuraavaa määränpäätä, Isalon kansallispuistoa. Vajaan kolmen sadan kilometrin matkan aikana luonto muuttui niin useasti, että minun oli vaikea uskoa olevani edelleen samassa maassa. Rannikon kalastajakylän valkoiset rantahiekat vaihtuivat pikkuhiljaa kuiviksi aroiksi, joissa tehtiin suolaa ja vuohikatraat juoksentelivat tienvarsilla. Toisinaan bongailin matkan aikana yksittäisiä maankuuluja baobab-puita, kun taas toisinaan katseeni keskittyi paikallisiin maatalousyhteisöihin todella erityksissä muista kylistä. Talot olivat pääosin rakennettu savesta ja puusta.
Kyydissä ollut paikallinen Antananarivon yliopiston työntekijä osasi englanniksi kertoa, mitä matkan varrella tapahtui. Maan muuttuessa hieman hedelmällisemmäksi alkoivat sokerijuurikasviljelmät. Pian tämän jälkeen maisema muuttui jälleen täysin. Eteen avautuvat ylängöt ja kukkulat, jotka paljastuivat jalokivilouhoksiksi, minkä huomasi myös heti seuraavista suuremmistä kyläyhteisöistä. Monien talojen rakennusmateriaali oli puun sijaan betoni, teiden kunto parani huomattavasti ja tien laitamilla myytävät tuotteet monipuolistuivat. Taxi-broussen kuljettaja ja hänen kyytimiehensä toivoivat voivansa pysähtyä lounaalle Ilakakan jalokivikylään, eikä pieni tauko kuulostanut olleenkaan pahalta. Oli kiehtovaa päästä lounaalle paikallisten suosimaan paikkaan heidän seurassaan – varsinkin englannintaitajan kanssa. Pääsääntöisesti Madagaskarilla opetetaan toisena kielenä ranskaa sen siirtomaataustansa vuoksi ja ranskalaisia turisteja on näkynyt täällä tähän mennessä huomattavasti eniten. Heidän aloitteestaan keskustelimme muun muassa Ari Vatasesta, jopa itsellenikin hieman tuntemattomasta suomalaisesti rallikuskista. Ralli on täällä ilmeisesti kova juttu.
Lähempänä määränpäätä korkeuserot kasvoivat entisestään ja kansallispuiston vuoret yllättivät minut täysin. Perillä kuljettaja ystävineen suosittelivat hotellia kylässä ja se kuulosti hyvältä. Madagaskar ei ehkä ole helpoin kohde omatoimimatkailla, varsinkaan ranskaa taitamattomana, mutta uskaltaessa rohkeasti lähestyä paikallisia ja pyytää apua on tähän mennessä pärjännyt loistavasti.
Aamupäivän kääntyessä iltapäivään ikimuistoiset paikalliskohtaamisen vain jatkuivat. Hotellilla kolme miestä tarjosivat pientä rahaa vastaan kyydin läheiseen Ranohiran kylään. Välimatkaan ei ollut kuin pari kilometriä, mutta reippaasti yli 35 asteteen paahtava helle saa nopeasti laiskaksi. Matkalla yksi miehistä paljastui viralliseksi kansallispuistonoppaaksi ja ohjattu yhden yön telttaretki kansallispuistoon oli varattu heidän avustuksellaan hetkessä.
Miehet kutsuivat seuraksi risteyksessä sijaitsevaan ravintolaan, josta pystyi ihastelemaan koko kylän vilinää. Pöytä täyttyi nopeasti paikallisesta oluesta, coca colasta ja dipattavista vartaista, jotka olivat zebun sydäntä. Udellessani miesten sujuvan englannin taidon perään, selvisi kahden miehistä työskentelevän koko Madagaskarin yksityisoppaina ja reissumiehen he tavoin vievät turisteja sinne, minne he ikinä toivovatkaan. Tänään heillä sattui olemaan vapaailta, koska heidän saksalaiset ja australialaiset asiakkaat olivat hotellilla rentoutumassa rankasta päivästä kansallispuistosta. Se mikä minuun teki ehkä suurimman vaikutuksen tänään, oli yhden miehistä täydellisehkö saksankielentaito, minkä hän oli opetellut ihan uteliaisuuttaan ja mielenkiinnosta, mutta myös varmojen työmahdollisuuksien takia. Lisäksi hän puhui sujuvasti swahilia, ranskaa, englantia ja malagassya. Mieletöntä.
Keskustelut syvenivät paikalliseen kulttuuriin ja oli kiehtovaa kuulla paikallisten tavasta mennä naimisiin. Kuulemani mukaan ensin saa päivisin vapaasti deittailla jonkin aikaa, mutta kun homma alkaa vakavoitumaan, on kummankin vanhempien aika tavata. Tapaamiseen on sekä tulevan sulhas- että vaimoehdokkaan hankittava itselleen delegaatti, joka mainostaa tulevaa kumppania mahdollisesti tulevalle perheelle. Jos naisen vanhemmat kokevat henkisen ja fyysisen pääoman suunnilleen kohtaavan ja tämän lisäksi mieskokelas tuntuu heidän silmissäkin miellyttävältä, on maksun tai lahjan aika. Tämän suuruus määräytyy sen mukaan, minkä arvoiseksi tuleva vaimo määritelty. Lahjan tai rahan ajatellaan olevan kiitos vanhemmille siitä, miten he ovat tulevan vaimon kasvattaneet. Jos sukujen näkemykset kohtaavat ja toivottu vastine on kyetty maksamaan sulhasen puolelta, alkaa hurja säästäminen suuriin häihin, jotka maksavat hääparille suuren omaisuuden. Vasta häiden jälkeen he saavat perheen silmissä hyväksytysti muuttaa yhteen. Toki tätä keinoa kierretään, ja esimerkiksi naisen tuleminen raskaaksi tavallaan pakottaa heidät yhteen, mutta tätä tapaa ei katsota kovin hyvällä – vaikka se on edullisempi keino olla virallisesti yhdessä.
Päivän aikana näkemäni ja kohtaamani asiat saivat minut jälleen kerran tuntemaan jotain suurempaa onnellisuutta siitä, että saan tällä hetkellä olla juuri täällä.
En malta edes odottaa, mitä huominen tuo mukanaan.
