Korkkarit rinkassa – Eveliina Tyllinen –

Ehkä noin sadannen kerran sinä päivänä suljin hetkeksi silmäni miettien, voiko tämä olla todellista. Vanha FCE-juna kolisee jo elämänsä nähneillä raiteillaan erittäin verkkaisesti eteenpäin. Fianarantsoa on jäänyt juuri taakse ja edessäni avautuu rehevä sademetsä. Minä istun omalla paikallani junan ulkopuolella, vähän niinkuin veturin nokassa, jos niin voi sanoa.

Kaikki tuntui niin poikkeukselliselta. Kahdeksan tunnin junamatkan aikana ajatuksissani kävi koko skenaario maailman ja luonnon maagisuudesta ihan kiitollisuuteen siitä, että saan kokea tämän uniikin elämyksen, juuri tänään. Kaiken hehkutuksen lomassa tunsin aluksi myös pientä häpeää.

Ei se määränpää, vaan se matka

Fianarantsoa Manaraka -väli ei ole mikään parin tunnin pikajuna Turusta Helsinkiin, vaikka matkaa on kutakuinkin saman verran, noin 160 kilometriä. Junan kunnosta, säästä ja tuurista riippuen matka saattaa kestää kaikkea kahdeksan tunnin ja kahden päivän väliltä. Matkan teosta merkityksellisen tekevät kaikki 18 asemaa, joissa juna pysähtyy.

Tulevaa matkaa ennen voi käydä varaamassa kaupungin juna-asemalla itselleen paikat junasta. Junia kulkee tiistaisin ja lauantaisin. Ensimmäisen luokan junalipulla oli kuulemma paljon mielyttävämpi matkustaa ja se maksaa 70 000 ariarya (~17€) henkilöltä. Paperille kirjoitettiin lyijykynällä oma sukunimi ja paikan sai käydä lunastamassa lähtöaamuna maksamalla matkan tuntia ennen sen alkamista.

Fianarantsoa ja odottamattomat yllätykset

Sinä aamuna kuitenkin varsinainen juna oli rikki. Mikään poikkeus junan epäkunto se ei sinällään ollut, sillä kolonialismin aikana siinä 30-luvun paikkeilla orjatyöllä rakennettu juna ja sen raiteet ovat täysin alkuperäiset. Mahdolliset viat korjataan niiden ilmestyessä, minkä vuoksi junamatkan kesto vaihtelee paljon sen mukaan, mitä raidekalustolle sattuu sinä päivänä kuulumaan. Lisäksi sää vaikuttaa paljon raiteisiin, kuumalla säällä kun raiteet vääntyvät helposti aivan soirolle. Radan rakentaminen ei ole ollut mikään läpihuutojuttu, sillä maaston korkeuserot olivat suuria ja rehevä sademetsä loi hommaan omat haasteensa. Fianarantsoa on yksi Madagaskarin suurimmista opiskelijakaupungeista ja ranskalaisten silloisen lomaparatiisi Manakaran saavutettavuus parani paljon raiteiden ansiosta, vaikka nykypäivänä reitti kaupunkien välillä maateiste taitaa olla melkeipä nopeampi.

Fianarantsoa on vasta heräilemässä, kun kävelemme juna-asemalle kuuden aikaan aamusta. Saapuessani olin hieman ihmetellyt monia asemalla selkeästi päämäärättöminä parveilevia paikallisia. Lippua maksaessani sain kuulla, että aamulla aikataulun mukaisesti poikkeuksellisesti on lähdössä liikkeelle ainoastaan yksi rasiinajuna niille, jotka ovat varanneet liput ensimmäiseen luokkaan. Varsinainen juna jäi odottamaan asemalle korjausta, kun kaikki kymmenkunta ensimmäisen luokan lipun ostanutta länsimaalaista hyppäsivät hämillään veturiin, jossa oli lisäksi yksi tavallinen perävaunu. Kaikki eivät mahtuneet veturiin sisälle, joten veturin nokkaan kannettiin lisäksi pari penkkiä. Paikalliset jäivät kaikki asemalle odottamaan tietämättöminä, kun pullamössölänkkärit pääsivät liikkeelle.

18 asemaa ja äänekästä kolinaa

Ensimmäinen ajatus matkan alussa on ihmetys siitä, tuleeko juna kolisemaan koko matkan yhtä rajusti. Äänekäs kolina johtui paloittain rakennetuista raiteista. Joka kerta kun juna eteni uudelle raidepalikalle, hyppäsivät kaikki matkustajat muutamia senttejä ilmaan. Hyppivä kyyti unohtui kuitenkin nopeasti, sillä edessä vilisevät riisipellot, vesiputoukset ja sademetsät saivat nopeasti haukkomaan henkeä ihastuksesta.

Juna kolistaa hiljalleen ensimmäiselle asemalleen. Kyläläiset ovat sankoin joukoin kokoontuneet asemalle ihastelemaan kylään hetkeksi saapuvia ja pian taas lähteviä vierailijoita. Pysähdyksien aikana siirtyy ihmisten lisäksi myös riisi ja muu kauppatavara, jota paikalliset maanviljelijät heittävät kyytiin. Monille paikallisille juna on ainoa yhteys muuhun maailmaan ja sen vuoksi tärkeä kohtaamis- ja kauppapaikka.

Kunkin aseman paikalliset pitävät ahkerasti huolen siitä, ettei nälkä ehdi iskemään, varsinkin junamatkan alkupäässä. Asemilla ei ole kioskeja, vaan esimerkiksi tuoreita litchejä, banaaneja ja samosia saa ostaa suoraan paikallisilta neuvottelemalla molemille sopivan hinnan. Itse en heidän hinnoistaan juuri lähtenyt tinkimään, sillä kylän lapset useasti toimivat rohkeasti kauppamiehinä heidän vanhempiensa valvovan silmän alla. Olin monesti sitä meiltä, että heidän tulisi mielummin olla leikkimässä, mutta tiesin junan ohittavan kunkin aseman vain muutamia kertoja viikossa, joten en ollut turhan huolissani. Lapset ottivat avoimen uteliaasti kontaktia meihin junamatkustajiin, riippumatta kielestä tai ihon väristä. Tunsin pientä noloutta siitä, että tällä kertaa asemalle saapui ainostaan kourallinen eurooppalaisia turisteja, jotka osa kaupanteon sijaan valokuvasivat paikallisia lapsia luvatta omiin perhealbumeihinsa.

Matka jatkui ja asemat vaihtuivat. Paahtava aamupäivän helle porotti täysillä kasvoihini junan nokkaan ja jouduin piiloutumaan polttavalta auringolta pyyhkeen alle. Edellisellä asemalla junan moottorista jotain oli hajonnut. Paikalliset tottuneesti hitsasivat moottorin osia melkoisen vaarallisilla hitsausmenetelmillä, jossa esimerkiksi kuoritut jatkojohdonpäät vain yksinkertaisesti kiedottiin hitsauslaitteen napoihin ilman varsinaisia sähköpistokkeita. Paikallinen rouva möi ja tarjoili kahvia posliinikupissa odottaville matkustajille. Eräs saksalainen tyttö opetti aseman lapsia tanssimaan. Nuori paikallinen poika oli keksinyt investoida kylmälaukkuun, jossa hän möi kylmää olutta ja muita virvokkeita janoisille matkustajille. Se oli hitti.

Jännitystä, ihastusta ja kanoja raiteilla

Keskellä ei mitään juna rupesi hidastamaan, vaikka edellisestä pysähdyksestä oli kulunut vain vähän aikaa. Näen edessä sillan, jota ennen junan konduktööri jarruttaa voimakkaasti. Junan apupojat käyvät tutkimassa radan kuntoa sen ollessa vääntynyt helteestä melkoisen mutkalle, samalla viittoen konduktööriä lähestymään vääntynyttä rataa erityisen varoen. Ilmassa on pientä jännitystä, kun juna hitaasti nousee sillalle vääntyneiden raiteden päälle. Mitään hurjaa ei tapahtunut ja matka jatkui.

Noin viiden tunnin matkanteon jälkeen elämä asemilla hieman rauhoittui. Toisinaan muutamat vapaana juoksevat kanat jäivät junan alle. Sitä oli ikävä katsella niiltä aitiopaikoilta. Ikimuistoisin oli ehdottomasti asema, jossa tuskin pyrittiin myymään mitään. Sen sijaan kylän teini-ikäiset pojat tulivat innokkaasti juttelemaan meille englanniksi, ihan puhtaasti innosta ja halusta päästä oppimaan ja käyttämään kieltä. He myös opettivat meille paikalliskielen fraaseja ja kertoivat maan eri murteista.

Loppumatkasta maisemat vaihtuivat sademetsästä havupuihin ja pikku hiljaa niiden myötä palmuihin. Vaihdoimme istumaan sisälle veturiin ja päästimme eteen saksalaisen pariskunnan, joilla oli mukanaan heille tarpeettomia vaatteita, joita he heittelivät radan varrella heilutteleville maanviljelijöiden lapsille. Junan tuntivauhti oli reilut 30 kilometriä tunnissa. Olimme liikkuneet junalla varsin nopeasti ja aloimme hiljalleen saapua määränpäähämme Manakaraan.

Seuraavana päivänä selkää ja vatsalihaksia kolotti, mutta kyseinen elämys oli kyllä kaiken sen arvoinen.