Leipzig – vinkit Itä-Saksan intiimiin opiskelijakaupunkiin

Leipzig on intiimi Itä-Saksan helmi, joka on todellakin vierailun arvoinen kaupunkikohde Saksassa. Olin viime jouluna jo toistamiseen kuukauden töissä Leipzigin joulumarkkinoilla ja vaikka suhasin pääsääntöisesti kuukauden ajan ratikalla markkinapaikan ja kämpän väliä, ehtisin vapaapäivisin hyvin tutustumaan kaupunkiin. Puolen miljoonan ihmisen väkimäärästä huolimatta Leipzig tuntuu melkoisen kompaktilta kaupungilta, jossa varsinkin liikkuminen on erityisen helppoa laajan ratikkaverkoston ansiosta.

Leipzigilla on Saksan historiassa suuri merkitys, sillä sieltä on lähtöisin kommunistisen hallinnon vastainen liikehdintä, joka lopulta johti siihen, että Berliinin muuri sortui vuonna 1989. Muurin sorruttua Leipzig kuitenkin jäi pahasti polkemaan paikoilleen ja erityisesti työttömyys kaupungissa oli suuri ongelma, kunnes suuret BMW, Porsche ja Siemens siirsivä osan tuotannostaan Leipzigiin.

Nykyisin kaupunki on erityisen suosittu opiskelijoiden keskuudessa Leipzigin yliopiston ansiosta. Leipzigin yliopistorakennus on varsin mahtava näky aivan keskellä kaupunkia Augustusplatzin kupeessa. Kun opiskelijoita on paljon, on varsinkin Leipzigin yöelämä- ja ravintolatarjonta melkoisen vilkasta. Erityisesti Karl-Liebknecht-Straße, tuttavallisemmin Karli, ja Barfußgässchen ovat tunnettuja katuja siitä, että niiltä löytyy kuulemani ja näkemäni mukaan enemmän pubeja ja ravintoloita, kuin asuntoja.

 

Leipzigin yliopisto

Leipzig

Mitä nähdä Leipzigissa?

Leipzig on kaupunki, jossa DDR-aikainen historia huokuu edelleen. Arkkitehtuuriltaan Leipzigin rakennukset noudattavat perinteistä neuvostoaikaista rakennustyyliä, muutamaa viime vuosikymmenillä rakennettua poikkeusta lukuunottamatta. Tämän vuoden joulumarkkinoilla minun markkinakojuni sijaitsi aivan Thomaskirchen edustalla. Tämä kirkko on erityisen tunnettu siitä, että Johann Sebastian Bach oli aikoinaan kyseisen kirkon kanttori ja johti sen kuoroa, koka on edelleenkin yksi merkittävimmistä kuoroista Saksassa. Leipzigissa on myös tunnettu Bach-museo! Muita merkittäviä rakennuksia ovat esimerkiksi valtava rautatieasema ostoskeskuksineen (Hauptbahnhof), Nikolainkirkko (Nikolaikirche) ja vanha kaupungintalo (Altes Rathaus). Harmi, että säät joulukuussa olivat toisinaan yhtä hehkeitä kuin Suomessa, joten harmaus paistaa reippaasti läpi myös kuvissa.

Kun kyselin joulumarkkinoiden aikana paikallisilta markkinamyyjiltä mitä kaupungissa kannattaisi nähdä, suosittelivat monet minulle erityisesti 1913 rakennettua massiivista kansojen taistelun muistomerkkiä hieman keskustan ulkopuolella. Mistään vaatimattomasta patsaasta ei tässä kohtaa ole kyse, sillä Völkerschlachtdenkmal on Euroopan suurin 91-metrinen monumentti, joka on omistettu 1813 käydyn Leipzigin taistelun muistolle. Eräänä erityisen sateisena ja sumuisena vapaapäivänäni hyppäsimme pikkusiskoni kanssa Augustusplatzilta ratikkaan 15, josta hyppäsimme Völkerschlachtdenkmal-pysäkillä pois. Monumentin alatasanteella sijaitsee museo, jonka pääsylipulla pääsee myös kiipeämään monumentin näköalatasanteelle. Me jätimme pääsylipun ostamatta, koska huonon näkyvyyden takia ei näköalatasanteesta olisi saanut oikein mitään irti. Monumentti sijaitsee yhdellä kaupungin korkeimmista paikoista ja paikalliset kuulemma tulevat tänne silloin tällöin auringonlaskun aikaan piknikille ihailemaan kaupunkia!

Toinen suosittelemisen arvoinen nähtävyys on aivan Augustusplatzin kupeessa oleva Panorama Tower. Jos pidät korkeista näköalapaikoista, on tämä 142 metriä korkea kerrostalo Leipzigin korkein rakennus! Sinne pääsee varsin helposti ottamalla hissin kerrokseen 29, jonka jälkeen voit maksaa kolmen euron sisäänpääsymaksun ja kiivetä muutamat portaat näköalatasanteelle, jonka korkeuksista avautuu koko kaupunki aivan toisesta perspektiivistä. Ainakin jouluaikaan tasanteella pääsi myös ostamaan Glühweinia! Kävin tornissa kahteen kertaan, koska ensimmäisellä kerralla oli sää sen verran sumuinen, että näkymät jäivät melko laihoiksi. Jos haluaa yllättää ystävänsä, kannattaa varata pöytä näköalatasanteen viereistä ravintolasta, jossa oli tarjolla niin lounasta kuin fiinimpää illallista.

Entä tyypillinen ruoka- ja juomakulttuuri Leipzigissa?

Ruokapöydässä Leipzigissa luotetaan mielestäni edelleen vahvasti varsin perinteisiin saksalaisiin ruokiin. Perunaa, kaalia ja makkaraa on usein tarjolla kaikissa eri variaatioissaan. Yksi Leipzigin nimikkoannoksista on “Leipziger Allerlei”, joka on variaatiosta riippuen annos, jossa on herneitä, porkkanoita, parsaa, sieniä ja rapuja. Oluen ystäville vehnäolut “Leipziger Gose” on varmasti kokeilemisen arvoinen juttu! Ravintolassa on kohteliasta jättää tarjoilijalle noin 10% tippiä.

Kävelin päivittäin markkinapäivän jälkeen ratikalle Schuhmachergäßchenin kautta, jonka varrella sijaitsee erityisen kapea ja kaunis art nouveau -tyylinen rakennus. Tässä rakennuksessa on Café Riquet, joka oikein kutsuun kahvittelemaan. Eräänä vapaapäivänä kun pikkusiskoni oli Leipzigissa käymässä, vein hänet tänne aamupalalle. Jälkiruuaksi kokeilimme Leipzigin erikoisuutta, Leipziger Lerchea. Kyseisessä leivoksessa on reilusti marsipaania, pähkinöitä ja kirsikkaa, joten jos äkkimakea ei houkuta, suosittelen jakamaan tämän kaverin kanssa.

Cafe Riquet & maisemat kämpän ikkunasta
Joulumarkkinaherkku “Handbrot”

Asuin itse kuukauden kaupungin keskustan ulkopuolella lähellä Lindenauer Marktia. Kotimatkalla kävelin päivittäin erään mielenkiintoisen pizzerian ohi, joka mainosti itseään ikkunassa “non-profit vegan pizza lab.” Mielenkiintoni heräsi välittömästi ja enköhän raahannut heti pikkusiskoni seurakseni pizzalle. Tiistai-iltaisin teemana on “Drawing & Chilling” ja näin mekin päädyimme nauramaan toistemme piirustuksille seesteisessä olohuoneenomaisessa pizzeriassa. Olin melkoisen haltioitunut paikan välittömästä ja kodinomaisesta tunnelmasta. Vegaanipizzakin oli mielestäni erityisen hyvää, joskin juustoa jäin hieman kaipaamaan. Tänne pääsee ratikalla 7 suuntana Böhlitz-Ehrenberg, josta hyppy ulos pysäkillä  “G.-Schwarz-/Merseb. Str.” Pizzeria on aivan tämän pysäkin edessä!

“A fully vegan Pizzeria, offering a healthy alternative to pizza with an extensive toppings menu of everything from fresh vegetables, nuts/seeds, beans, tofu and a few superfoods such as chia and hemp seeds. Every pizza is available with a wheat, wholegrain spelt or gluten-free crust and comes with Pizza Lab’s own vegan cheese. Salads and seasonal desserts also available.

Pizza Lab is a non-profit project. Profits of every month will finance local projects that focus on sustainability, ecology, vegan nutrition and animal rights.”

Pizza lab

Jos jotain huonoa pitää Leipzigista mainita, on monesti kohtuullisen surkea asiakaspalvelu. En tiedä onko joku muu huomannut samaa ja voihan myös olla, että se johtui vaan minusta asiakkaana. Kun siihen kuitenkin tottuu, saattaa joskus yllättyäkin positiivisesti. Kannattaa myös muistaa, että vanhempi väestö osaa Leipzigissa myös kohtuullisen huonosti englantia, koska koulussa he ovat päntänneet vieraana kielenä lähinnä venäjää.

Lisäksi Sachsenin murre on melkoisen tuhtia. Muistan kun tulin Itä-Saksaan ensimmmäisen kerran. Silloin minun saksan kielikorvani eleli edelleen autuaasti jossain Itävallan Tirolin murteessa ja vannoin ettei kyseinen sachsenin murre tule muhun ikinä tarttumaan. Dresdenin joulumarkkinoilla 2014 muistan joutuneeni varsinkin vanhempien ihmisten keskuudessa toistuvasti kyselemään “wie bitte?!!”, koska en kerta kaikkiaan heitä ymmärtänyt. Esimerkkinä voidaan käyttää vaikka sanaa hunaja (Honig), jonka hochdeutschilla lausutaan [hoonig], mutta sachsenilaisittain ilmaistuna [hHÖööniK].

Itä-Saksa on tunnelmaltaan aivan eri, kuin Saksan läntinen puoli. Ihmiset ovat erityisen avoimia ja kaupunki on todellakin tutustumisen arvoinen kohde. Suosittelen kovin antamaan tälle Itä-Saksan ihmeelle tilaa reissuaikatauluissa, jos sinne olet matkalla! Lisää tunnelmia Leipzigin joulumarkkinoilta markkinamyyjän näkökulmasta voi lukea täältä!

Näillä näkymin Leipzig kutsuu jälleen huhtikuussa! 🙂

Ruokailijan Lissabon: TimeOut Market!

Lissabon on ruokamatkailijalle melkoinen makujen paratiisi. Tässä sinulle yksi timantin arvoinen vinkki, mihin kannattaa Lissabonissa suunnata esimerkiksi pitkälle lounaalle tai illalliselle. Suosittelen varaamaan hieman aikaa, koska ainakin minä voisin syödä kaikki ruokani täällä kuukauden ajan kyllästymättä!

Päivän stop overin aikana Lissabonissa koitimme kuumeisesti etsiä jotain lounaspaikkaa, jossa pääsisimme nauttimaan paikallisia annoksia ja viinejä. Kun ravintoloiden listoilla koreilee jos toinen toisiaan herkullisempia annoksia, ei päätös ruokakohteen valinnasta ollut helppo. Valintaa hankaloitti vielä se, että emme halunneet astua mihinkään houkuttelevan näköiseen ylihintaiseen turistiansaan ja me molemmat taidettiin sillä hetkellä haluta ihan erityylisiä ruokia lounaaksi. Joltain Lissabonin top-10 ravintolat listaukselta onneksemme bongasimme TimeOut Market -paikan, jota en voi kuin suositella kaikille nälkäisille kulinaristeille. Ainakin me rakastuimme aivan täysin! Täällä saa tilata juuri sitä, mitä sillä hetkellä tekee mieli!

TimeOut Market yhdistää ihanasti ravintolan ja kauppahallin parhaat puolet. Kai tätä voisi kutsua myös tyylikkääksi food courtiksikin. Hallissa on kymmenittäin täysin erilaisia miniravintoiloita, joilla kaikilla on oma erikoisuutensa. Täältä saat siis paikallista ruokaa, pizzaa, hampurilaisia, sushia – melkein mitä vain! Täällä et kuitenkaan ole sidottuna vain yhden ravintolan ruoka- ja viinilistaan. Parasta on se, että voit valita alkuruuat yhdestä ravintolasta, hakea pääruuan kolmannesta ja vielä jälkiruuat muualta. Kuivin suin ei myöskään joudu olemaan, sillä ravintoloilla on suositella omia viinejä annoksiensa seuraksi, mutta hallin keskeltä löytyy myös erilliset viini- drinkki- kuin olutbaarit! Minulle viinibaarin neiti suositteli heti loistavaa valkoviiniä mustekala-annokseni seuraksi, kun vain uskalsin kysyä suositusta.

Hallin keskellä on pitkiä pöytiä, joihin voi mennä nauttimaan löytämiään herkkuja muiden ihmisten seuraan. Pöydissä näkyi niin paikallisia lounastamassa, kuin myös muita innokkaita ruokamatkailijoita. Hintatasoltaan annokset vaihtelivat noin 5e-15e välillä.

Me jaoimme alkuun iberico & juusto -lautasen, jonka jälkeen söimme yhdessä pääruuaksi mustekalaa ja tartaria. Lopuksi otimme vielä pieneen makeannälkään macaroneja ja paikallisia Belémin-leivoksia mukaan reppuun. Tyytyväisinä mahat pystyssä jatkoimme tutustumista hurmaavaan Lissaboniin.

Time Out Market Lisboa

Mercado da Ribeira

Avenida 24 de Julho

Su-Ke 10.00-00.00

To-La 10.00-02.00

Varadero – All inclusive -hotelli jätti kylmäksi

Tänään täällä blogissa ollaan taas muutaman kuukauden takaisissa “kuubalaisissa” tunnelmissa. Neljä päivää Havannan sykkeessä vietettyämme halusimme muutaman päivän ihan rehellistä rantalomaa. Olin ennestään kuullut Varaderosta kommentteja puolesta ja vastaan, mutta halusimme silti kokea kohteen vielä itse. Varadero kuuluu Matanzanin provinssiin noin  140 kilometriä Havannasta itään. Kohde on tunnettu paitsi upeista rannoistaan, mutta myös useista varsinkin pakettimatkailijoita palvelevista lomaresorteistaan, jotka kaikki lähes poikkeuksetta olivat all inclusive. Valitsimme laajasta tarjonnasta neljän tähden Hotel Ocean Vista Azulin, joka vaikutti hintaansa nähden hieman muita hotelleja modernimmalta. Hotelli maksoi kahdelta henkilöltä 160e yöltä, sisältäen siis kaiken ruuista drinkkeihin.

Hotellille päästyämme saimme käteemme rannekkeet, joilla pystyi meidät erottamaan viereisten resorttien asukkaista. Kyytipoika ajoi meidät söpöllä golfautolla huoneemme eteen ja kantoi laukkumme sisään. Innokkaana lähdimme tutkimaan hotellialuetta ja sen palveluita. Heti parvekkeemme alla oli iso uima-allas ja päärakennuksen takana oli ensimmäinen eläissäni näkemä infinitypool. Hotellilla oli myös oma mielettömän kaunis ja siisti ranta, jossa vesi oli juuri niin turkoosia, kuin lomakuvastoissakin. Tarjoilija toi meille viiniä suoraan aurinkotuoliin ja olimme kieltämättä melkoisen haltioituneita. Varadero on todellakin paratiisi ja rannat lunastivat lupauksensa.

Ruokaa oli tarjolla lähes tulkoon kellon ympäri. Hotellin aamiainen ja lounas tarjoiltiin buffetissa, jossa oli yllin kyllin vaihtoehtoja.  Illalliskohteeksi sai valita joko yhden monista ala carte ravintoloista tai buffetin. Buffetissa ruokien nimet olivat käännetty neljälle kielelle ja huomasin pian, että suurin osa ruuista oli kokattu kansainvälistä ruokailijaa ajatellen. Tarjolla oli pitsaa, ranskalaisia ja monia perinteisiä saksalaisia ruokia. Valitettavasti monet ruuat olivat myös melko mauttomia pettymyksiä. Itse olisin toivonut paljon enemmän perinteisiä karibialaisia ruokia, joissa olisivat luultavasti paikallisten kokkienkin taidotkin päässeet paremmin esille. Ensimmäisenä päivänä lounastimme buffetissa, jonka jälkeen Iiro pian viettikin koko seuraavan vuorokauden meidän hotellihuoneessa. Iltaisin olisi ollut tarjolla monelaista (bile)ohjelmaa, mutta rantapäivästä väsyneenä ja Iiron huonon voinnin takia jätimme ne välistä.

Kun Iirolle ei seuraavana aamuna ruoka vielä ruoka maistunut, kävin itse buffetissa aamupalalla. Seurasin vierestä muiden turistien touhua. Vieressäni istui saksalainen vanhempi perhe, joka oli ilmeisesti noussut sängystä ylös väärällä jalalla. Yleensähän ei saisi ihmisiä tuijottaa, mutta en vain voinut olla salakuuntelematta. Tarjoilija oli juuri kaatanut kahvia viereisessä pöydässä ja mennyt täyttämään kahvitermaria. Tästäkös sitten alkoikin saksalaisen naisen valitusvirsi, kun hänelle ei tultu kaatamaan kahvia samalla sekunnilla, kun hän oli pöytään istunut. Buffetissa oli samalla hetkellä noin sata muutakin ihmistä syömässä. Nainen mutisi kuinka: “olisin minäkin ottanut kahvia” ja alkoi heiluttamaan omaa kuppiaan ilmassa. Tunsin syvää myötähäpeää. Onneksi kyseistä kohtausta ei tainnut nähdä kovin moni. Kun nainen sai pian tämän jälkeen kahvia, ei tämä kyseinen rouva viitsinyt edes katsoa tarjoilijaa kohti, puhumattakaan kiittämisestä. Tämän jälkeen aloimme kutsua Iiron kanssa buffettia sikasyöttöläksi, koska valitettavasti suurimmalta osalta turisteja olivat jääneet peruskäytöstavat ilmeisesti kotimaahan.

Vietin paljon aikaa itsekseni altaalla, jossa juttelin aina välillä kahvin lomassa muiden turistien kanssa. Varadero oli monelle kohde, jonne he olivat tulleet viettämään helppoa ja rentouttavaa lomaa. Useimpien suunnitelmiin ei kuulut mitään muita Kuuban kohteita, vaan he olivat aikeissa viettää pari viikkoa pelkästään nauttien hotellin ympäristöstä. En oikein tiennyt, mitä ajatella. Tiedän, ettei omatoimimatkailu ole kaikille se mielyttävin tapa matkustaa, mutta olin kuitenkin turistien puolesta harmissani siitä, etteivät monet turistit, jotka Varaderossa viikkonsa viettävät, pääse näkemään sitä autenttisempaa Kuubaa Varaderon ulkopuolella. Varadero on rantakohde ainoastaa turisteille, sillä paikallisille ei ole siellä mitään muuta kuin työpaikkoja. Jo Havannassa moni paikallinen pyöritteli silmiään, kun kerroimme seuraavaksi suuntaavamme Varaderoon. Paikallisten mukaan kohteella ei ole kuulemma mitään tekemistä oikean Kuuban kanssa. Olin heidän kanssaan valitettavan samaa mieltä.

Pohdin eräässä postauksessani sitä, onko vaihtoehtoismatkailu kestävämpää, kuin pakettimatkailu.

“Muistan kestävän matkailun kurssilta, kun professori Jarkko Saarinen esitti ensimmäisen luennon alkuksi kysymyksen: kumpi on haitallisempaa, vaihtoehtoismatkailu vai pakettimatkailu. Vastaus oli kaikkien kurssilaisten yllätykseksi vaihtoehtoismatkailu, koska se luo uusia kohteita massaturismille.”

Muutaman päivän all inclusive hotellissa vietettyämme, en voinut olla pohtimassa kyseisen konseptin eettisyyttä. Ainakin kyseiset Varaderon pakettimatkat oli mielestäni kaukana kestävästä matkailusta. Pelkästään taloudellisen kestävyyden kannalta ajateltuna, kun useat suuret hotellikonseptit ovat mitä luultavammin kansainvälisiä, siirtyy jo matkailusta muodostuvista tulovirroista suuri osa alueen ulkopuolelle ja tulot eivät jää alueelle paikallisten yhteisöjen ja yksilöiden käytettäväksi.  Kun monet hotellin vieraista saavat kaikki tarvitsemansa palvelut hotellista, ei heidän edes tarvitse käydä kokeilemassa muita kohteen tarjoamia paikallisten pitämiä palveluita. Toisin sanoen turistit lentävät kohteeseen, kuluttavat kohteen resursseja, tukevat taloudellisesti kansainvälistä hotellimogulia ja jättävät jälkeensä ilmansaasteet ja jätteet. Toki konsepti työllisti näkemäni mukaan lähinnä paikallisia, mutta huomasin myös samojen tyttöjen tarjoilevan ruokaa buffetissa aamuvarhaisesta iltamyöhään. En voi myöskään uskoa, että pullollaan notkuvista buffeteista ei jäisi hirvittävää määrää ruokaa yli. Miteköhän mahtaa olla kierrätyksen laita? Myöskin ylenpalttinen vedenkulutus uima-altaisiin ja muihin vesiaktiviteetteihin pisti hieman silmään. Omaa hotelliamme myöhemmin tutkittuani, huomasin kyseisen H10-kejun omistavan 55 hotellia 18 eri kohteessa, lähinnä Euroopassa ja Caribialla…

Matkailu on pitkälti valintoja ja (ranta)lomailijoita on moneen lähtöön. Kaksi yötä Varaderossa olivat meille tarpeeksi. Jos olisin nähnyt Kuubasta pelkän Varaderon, hieman kärjistetysti ilmaistuna tuskin kehtaisin edes kertoa käyneeni Kuubassa. Me olimme Iiron kanssa molemmat tämän kokemuksen jälkeen vahvasti yhtä mieltä siitä, etteivät all inclusive -hotellit ole meidän juttu. Hintaansa nähden 80e päivässä henkilöltä, sisältäen kaiken, on kohtuullisen vähän, mutta se mitä sillä rahalla saimme, jätti lopulta melko kylmäksi. Samalla summalla olisin mielummin tutustunut paikallisiin ihmisiin, kokenut autenttisempia elämyksiä ja syönyt paikallisten paladareissa.

Mielellään kuulen muidenkin kommentteja ja kokemuksia aiheesta puolesta ja vastaan! 🙂

 

Kun elämä muuttuu

Elettiin vuotta 2011, kun rakastuin syvästi pieneen Stubaitalin satumaahan Itävallassa. Olin juuri valmistunut lukiosta ja vietin elämäni ensimmäistä pidempää kauttani ulkomailla. Asuin Neustift im Stubaitalin vuoristokylässä ja painoin päivät duunia Stubaier Gletscherin hiihtokeskuksen rinneravintolassa.Työpäivät olivat hirmuisen pitkiä ja alkuun väsyi helposti jo pelkkään vuorella työskentelyyn, sillä ravintola sijaitsi kolme kilometriä meren pinnan yläpuolella. Korkeuseroihin tottui kuitenkin pikku hiljaa. Hiihtokeskuksen työntekijöistä tuli silloin minulle kuin perhe, koska vietimme yhdessä niin työ- kuin vapaa-ajan. Hiihtokeskuksella oli paljon ulkomaalaisia kausityöntekijöitä ja jopa muutama suomalainenkin.

Kun keväällä tuli aika sanoa hyvästit Itävallalle ja palata Suomeen, tunsin oloni oudon juurettomaksi. Muutin kesäksi takaisin vanhemmilleni Pälkäneelle. En sinä kesänä päässyt oikein käsiksi elämään, koska olin hakenut kouluun, enkä tiennyt edes missä kaupungissa tulisin jatkossa asumaan. En pystynyt rakentamaan tulevaa, vaan elin puhtaasti menneessä. Kaipasin päivittäin takaisin vuorille, vaikka elettiin parhainta Suomen kesää. Siihen aikaan julkaistu Jesse Kaikurannan biisi “Vie mut kotiin” soi nonstoppina radiosta ja samaistuin biisiin täysin.

“Tule hakemaan, mä valmiina oon
Muistot muovikasseissa, sydän matkalaukussa,
Valmis muuttumaan, vie mut kotiin.
Vie mut kotiin uudelleen, laita mun pää ja sydän paikoilleen.
Koske mua niin, etten voi enää unohtaa,
Kuka on se joka minut omistaa,
Vie mut kotiin.”

 

Ikävöin edelleen Itävaltaa ja sen aikaista elämää, mutta pelkään, että se Stubaital, mihin silloin rakastuin, ei tule enää koskettamaan minua yhtä syvästi kuin silloin. Suurin syy, miksi silloin viihdyin ja kiinnyin paikkaan niin tulisesti, johtui suurelta osin ihmisistä ympärilläni. Vaikka minä edelleen usein haaveilen pääsystä takasin Stubaitalille, pelkään silloisten muistojen ja paikkarakkauden rikkoutuvan, koska kausityöntekijät ja ne ihmiset jotka silloin ympärilläni olivat, eivät suurelta osin enää ole siellä. En ole kuin kerran sen jälkeen uskaltautunut käymään Stubaitalilla. Tutut vuoret ja vanhat lempiravintolani toivat minulle heti kotoisan olon ja vaikka osa kausityöntekijöistä olivat edelleen samoja kuin silloin, en ollut enää osa tiimiä. Se tuntui vieraalta.

Meni aikaa, ennen kuin Suomi alkoi Itävallan jälkeen taas tuntumaan kodilta. Syksyllä muutin minulle täysin vieraaseen kaupunkiin ja aloitin opiskelemaan saksan kieltä Turun Yliopistolla. Samana syksynä yksi parhaista ystävistäni sattumalta aloitti myös opinnot Turussa ja pian siihen ympärille muodostuikin meidän nykyinen tyttöporukka, joiden kanssa opiskelut ja sen oheiselämä alkoivat taas hymyilyttämään. Tunsin taas kuuluvani jonnekin. Sain nopeasti työpaikan ja mieluisan arjen.

 

En tiedä kuinka moni voi samaistua ajatukseeni siitä, että paikkarakkaus ja kodikkuuden tuntu liittyy pitkälti ihmisiin ja siihen pysyvään arkeen, mitkä eivät muutu, vaikka olisi itse hetken reissaamassa. Kun palasimme viime marraskuussa kolmen viikon reissusta Kuubasta ja Floridasta, Iiro kysyi kuinka mä totuin tulla silloin minun parin vuoden takaiselta kahdeksan kuukauden reppureissulta takaisin Turkuun. Ihmettelin kysymystä, sillä se paluu oli minulle huomattavasti helpompi, kuin paluu Itävallasta. Pääsin heti takasin vanhaan nykyiseen kahvilatyöpaikkaani ja minua odotti täällä tutut ystävät ja tietenkin Iiro. Turun kesä otti minut heti avosylin vastaan.

Täällä Turussa olen viimeiset kuusi vuotta opiskellut yliopistolla, työskennellyt jo lähes neljä vuotta samassa kahvilassa ja vuoden assistenttina eräälle yritykselle. Opiskelijan elämä on ollut varsinkin viimeiset vuodet ihanan joustavaa ja olen saanut suunnitella viikkoni melko vapaasti. Olen kieltämättä jo hieman vieraantunut tavanomaisesta opiskelijaelämästä, koska viimeinen vuosi on ollut pelkkää gradun kirjoittamista. Nyt graduni on kuitenkin jo melko pitkällä ja valmistun tämän kevään aikana.

Usein kaverit kysyvät olenko mä edelleen töissä siinä samassa kahvilassa. Olen, koska mä viihdyn siellä! Asiakkaat kyselevät päivittäin kuulumisiani, moikkailevat kaupungilla ja töissä on oikeasti mukavaa. Kahvila on ollut ihana työpaikka, minne olen ollut aina tervetullut takaisin, kun olen reissuiltani palannut. Ihanat työnantajani ovat ymmärtäneet kaipuutani lähteä reissuun ja antaneet minulle siihen mahdollisuuden. Kahvilalla on minulle muutenkin suuri merkitys elämässäni, sillä siellä tapasin myös Iiron muutama vuosi sitten. Iiro kävi uskomattoman ahkerasti kahvilla ja lopulta kysyi numeroani kuittiin.

 

Nyt olen taas yhden elämäni suurimman muutoksen edessä. Täytyy myöntää, että en ollut suunnitellut tulevaisuutta juurikaan valmistumista pidemmälle. Silloin kun loppusyksystä aloitin luonnostelemaan tätä postausta, olin aikeissa kirjoittaa siitä, kuinka tuleva valmistumisen jälkeinen muutos elämässäni pelottaa minua. Mitä sitten tapahtuu? Miltä tuntuu aikuisen työelämä? Saankohan edes työpaikan? Muutoksen johtamista perustellaan yrityselämässä paljolti luvuin ja strategion, mutta henkilökohtaisessa elämässä ne liittyvät enemmänkin järkeen, unelmien tavoitteluun ja tunteisiin. Olin asettanut toiveita mahdollisen tulevan työn suhteen ja olin varautunut etsimään mieluisia töitä mahdollisesti jopa pitkään.

Vuoden alussa kuulin sattuman kautta yhdestä unelmieni työmahdollisuudesta ja suureksi onnekseni sain kyseisen paikan. Työn, jossa saan jopa matkustaa työkseni. Tällä viikolla olen koittanut kirjoittaa graduani raivolla valmiiksi ja irtisanoutunut nykyisistä työpaikoistani. Onnekseni molemmat työnantajani olivat vielä aidosti iloisia puolestani. Pelkoni tulevasta muutoksesta katosivat samantien, enkä tällä hetkellä edes malta odottaa tulevaa.

Dear future, I’m ready!

1 2 3 5