Hampuri tunnetaan luultavasti parhaiten entisenä Hansakaupunkina ja kaupungin satama on edelleenkin yksi Euroopan suurimmista. Entisaikojen merimiesromantiikka on ehkä hieman kaupunkikuvasta väistynyt, mutta kuuluisan St. Paulin ja Reeberbahnin alueella on edelleenkin railakas meininki ihan pikku tunneille saakka.
Jukrat, tasan kaksi vuotta sitten tänään julkaisin ihan ihka ensimmäisen blogipostaukseni. Kaksi vuotta sitten, se tuntuu niin hurjalta. Muistan edelleen kuin eilisen, kun silloin jännityksen ja pelon sekaisin tuntein istuin keittiön pöydän ääressä pohtien, uskaltaisinko innostua julkaisemaan ensimmäisen oma kirjoitukseni ihan kaikkien nähtäväksi. Lopulta vedin henkeä, annoin mennä ja lähdin lenkille. Palatessani huomasin pelon siirtyneen ja tunsin sen tilalle hiipineen innostuksen. Tästä se alkaa.
Haluaisin sanoa idean blogin perustamisesta olleen ihan pelkkä päähänpisto, mutta saatoin pyöritellä ajatusta omasta blogista harvinaisen pitkään. En niinkään siltä kantilta, mitä kirjoituksista ja taidoistani muut olisivat mieltä. Sen sijaan olin huolissani siitä, olisinko valmis sitoutumaan sen säännölliseen päivitämiseen. Omat innostuksen kohteet kun tuntuvat vaihtuvan harvinaisen usein. Eilen halusin juosta maratonin, tänään haluan olla ammattivalokuuvaja, huomenna voisin kiinnostua Afrikan valloituksesta. Sitä mikä haluan olla aikuisena en vielä tiedä, mutta luotan keksiväni sen vielä.
Itse koen ailahtelevankin innostumiskyvyn sekä uteliasuuden vain täysin piristäväksi ja positiiviseksi asiaksi. Innostumisen kokeminen on mahtava tunne. Jos koskaan ei innostuisi, olisi elämä sateisen harmaata, ainakin omalla kohdallani. Tästä ehkä viimein päästään otsikon aiheeseen ja samalla ehkä yhteen niistä harvoista asioista, joita myönnän pelkääväni niiden perinteisten lisäksi. Mitä jos en enää joku päivä osaisikaan innostua? Mitä jos mikään ei enää kiinnostaisi? Mitä jos olisin mielestäni oppinut kokenut ja nähnyt kaiken haluamani? Voiko uteliaisuus kadota?
Uskalla innostua, kokeilla ja (epä)onnistua
Blogista on tullut minulle huomaamattani tärkeämpi, kuin mitä missään kohtaa aloittaessani uskalsin edes ajatella. Tiedän, etten ole erityisen aktiivinen postailija, enkä varsinaisesti koe siitä huonoa omaatuntoa. Tämä saattaa ehkä kuulostaa kovin villiltä vertaukselta, mutta blogini ympärille on minulle itselle sattumalta muodostunut ihan kokonainen aurinkokunta. Blogi näyttelee siinä itse aurinkoa ja sen ympärille on syntynyt sen ympärillä pyöriviä planeettoja. Planeetat tarkoittavat tässä yhteydessä uusia innostuksen kohteita ja taitoja, joissa haluan kehittyä. Lista uusista asioista, joita olen viimeisen kahden vuoden aikana enemmän tai vähemmän itsenäisesti opiskellut alkaa olemaan jo melko pitkä: valokuvaus ja kuvankäsittely, nettisivujen teko ja koodaaminen, hakukoneoptimointi, digitaalinenmarkkinointi, oikeinkirjoitus… Tässä aurinkokunnassa tosin planeetat siirtyvät lähemmäksi ja kauemmaksi omasta fiiliksestä ja mielenkiinnostani riippuen. Viime talvena panostin koodaamiseen, mutta Javascript sai mielenkiinnon siirtymään syrjempään. Nyt uuden M.Zuiko 12-40mm 2.8 pro objektiivin myötä haluaisin kuvailla vain kaiken aikaa ja pian toivon ehtiväni opiskelemaan Lighroomia syvällisemmin.
Koen itsen onnekkaaksi, kun koen kehittyväni taidoissa, joita en vielä kaksi vuotta sitten tiennyt haluavani osata, vaikka ne tällä hetkellä tuntuvat todella loogisilta. Vähän niinkuin silloin opiskelisi tutkintoa, jossa saa valitsemansa pääaineen (blogi) lisäksi valita muutaman mieleisen sivuaineen, jolloin lopputuloksena pitäisi toivottavasti olla tutkinto, joka osa-alueet tukevat toisiaan. Jos jokin sivuaine on tylsää ja turhauttavaa, sen voi jättää pois ja keskittyä niihin, jotka tuovat niitä todellisia kehittymisen ja onnistumisen tunteita. Tänään tykkään selkeästi käyttää loistavia vertauskuvia, haha.
On varmasti ihmisen luonteesta kiinni, mutta omalla kohdallani on helpottavaa tiedostaa, että harvan asian tai tunteen ei tarvitsee olla lopullista. Matkustaminen on auttanut minua luopumaan ajatuksesta, että arjen ja ympäristön tarvitsisi olla jotenkin pysyvää. Päinvastoin, muuttuva arki tuo ainakin itselleni perspektiiviä ja osaan taas innostua aamuista, jolloin saan herätä omasta kotoa. Joku muu saattaisi stressaantua epäsäännöllisesta arjesta ja paljosta matkustelusta, mutta itselleni arjen tasaisuus, rutiinit ja ennalta-arvattavuus eivät ehkä aamukahvia ja -smoothieta lukuunottamatta ole koskaan olleen erityisen tärkeitä. Kaipaan vaihtelua. Näetkö sinäkin kotikaupunkisi ihan uusin silmin matkoilta palattuasi?
Lähes jatkuvalla innostumisella ja toimeliaisuuden tarpeella on myös joitain nuorjia puolia, joita joudun toisinaan opettelemaan. Omalla kohdallani innostus lisää aikaansaavuutta ja koen olevani tehokkaampi. Vien ideani usein ihan ajattelematta konkretian tasolle ja teen nopeita päätöksiä, jotta en ehtisi vellomaan epäonnistumisskenaarioissa. Jos en saa kaipaamaani virikettä tai en pura energiaani esimerkiksi liikunnalla, muutun todella huonotuuliseksi ja turhautuneeksi. Touhuamisen ohella koen haasteeksi niinkin helpon asian, kun ihan vain olemisen. Tunnen siitä välillä jotenkin huonoa fiilistä, vaikka asianhan ei todella kuuluisi mennä niin. Toisinaan myös toivoisin olevani kärsivällisempi ja pystyväni keskittymään johonkin minua kiinnostavaan aihealueeseen syvällisemmin, mutta toistaiseksi olen tyytyväinen siihen, että hutiloin eri innostuksen kohteiden välillä fiiliksen mukaan.
Ihmissuhteita ja innostumisen kohteita ei ehkä voi pitää ihan samalla viivalla, mutta lopulta yllättävän monen asian voi itse valita. Inhoan usein kaikkian kiitollisuuslöpinöitä, mutta olen oikeasti äärettömän kiitollinen ystävistäni, jotka saavat minut hymyilemään ja innostumaan, kestävät minua silloin kun puran energiaani kärrynpyörillä kaupan käytävillä, mutta myös silloin kun kiukuttelen turhautuneena pikkumyy-tyyliin, kun en tiedä mihin sen kaiken tarmon sisältäni keskittäisin. Olen myös huomaamattani löytänyt ympärille ihmisiä, jotka enemmänkin yllyttävät minua varoittelujen sijaan. Ympäristön suhtautuminen vaikuttaa valintoihin enemmän kuin haluaisi uskoisi. On rohkeaa seurata ihan omaa fiilistä muiden odotusten ja toiveiden sijaan.
Kaikki mikä saa sinut hymyilemään, jatka sitä
Palatakseni tuohon kahden vuoden takaiseen päivään. Silloin minulla ei olut aavistustakaan mitä blogin perustaminen toisi elämääni. En ollut osannut haaveilla blogini kautta saamista taidoista, mahdollisuuksista ja niistä kaikista ihmisistä, joihin olen näiden vuosien aikana tutustunut. Puhumattakaan sinusta lukijana, koska todella tylsäähän tätä olisi yksin tehdä. Ihanaa, kun olet ollut mukana. Kiitos <3
Loppuun haluaisin kannustaa sinua kysymään itseltäsi, mitä olet aina halunnut tehdä, mutta et ole uskaltanut? Mitä tekisin silloin, jos en välittäisi tippaakaan siitä, mitä muut ajattelevat? Jos jännittää, pahin osuus usein kestää vain muutaman sekunnin. Anna mennä. Kaikki on sen mahdollisen euforian ja onnistumisen tunteen arvoista. Ja jos epäonnistut, mikä on kamalinta mitä voi käydä?
Uskalla innostua uusista ideoista ja toteuttaa ne.
