Oon mä juonut viinii Wienissä

Todellinen äkkilähtö. En ollut ikinä ennen tätä elokuuta lähtenyt matkalle alle vuorokauden varoitusajalla. Yllättäen kyseessä oli neljän päivän työmatka Wienissä, mutta olin lähdössä reissuun oikeasti  t o d e l l a  innoissani.

Pääsin ensimmäistä kertaa Wieniin. Kaupunkiin, jossa käymättömyydestä olen tuntenut jopa pientä syyllisyyttä kaikki nämä vuodet. Moni ehkä muistaa minut vannoutuneeksi Itävalta faniksi, asuttuani Innsbruckin lähellä hieman vajaan vuoden lukion jälkeen.

En kuitenkaan tuolloin tajunnut reissata. En käynyt Salzburgissa, enkä Wienissä. Sen sijaan kävin Milanossa, Sterzingin joulumarkkinoilla ja Münchenin lentokentällä. Toisaalta silloin viihdyin Stubaitalin alppisatumaassa niin hyvin, ettei ehkä ollut haluakaan nähdä muuta. Olin siis todellinen fanittaja, joka ei ollut nähnyt edes pääkaupunkia.

Onneksi mahdollisuuksia tulee myöhemminkin. Niin kuin nyt.

Viimeisenä reissupäivänä minulla oli koko päivä aikaa tutustua kaupunkiin.

Suunnittelemattomuus ja spontaani haahuilu ovat ehkä kaksi asiaa mitkä kuvailevat minua reissuilla. Yllättäen olin taas siinä pisteessä, että löysin itseni niin tutun tuntuisesta vieraasta kaupungista, vailla hajuakaan mitä aion päivän aikana tehdä tai nähdä. Töiden jälkeen halusin viettää vapaapäivän Wienissä mahdollisimman iisisti ja omassa päässä olin ajatellut minun tulevan Wienin kanssa hyvin spontaanistikin juttuun, sillä onhan kyseessä kuitenkin Itävalta.

Ja niinhän me tultiin.

Ainostaan ratikkapysäkillä en voinut vieläkään ymmärtää, kuinka edelleenkin esimerkiksi mobiililipun ostaminen ratikkaan on tehty käytännössä mahdottomaksi. Siellä sitten istuin automaatittomalla asemalla yksin toivoen hartaasti ratikassa olevan lippuautomaatti. Onneksi siellä oli.

Sacher kakku. Kahvilat. Ooppera. Blaah.

Ratikkamatkan aikana keksin laittaa kyselyn instastoorin puolelle, mitä kannattaa Wienissä 10 tunnin aikana tehdä ja nähdä. Vastauksena sain loistavia vinkkejä kaupunkiin:

“Hofburg castle”

“Bratislavaan menee juna 45min. Siellä lukee bussiasemalla suomeakin. Siihen se hyvä sit loppuukin”

“– syömään Deewaniin, kaffea ja kakkua, ehkä drinkki Donaukanalin baareissa esim. Strandbar Hermann, Belvedere on linnoista lähimpänä keskustaa ja Ringstraßella on suurin osa historiallisista rakennuksista”

Näistä toteutuivat ainostaan Strandbar Herman, Belvedere ja Ringstraße. Kaikkea en millään ehtinyt. Heh, erityisesti Bratislavalle olisi tarvinnut jo melkein oman reissunsa.

Helteisenä kesäpäivänä tunsin pitkästä aikaa sitä tiettyä sanoinkuvaamatonta vapauden tunnetta. Huolimatta jopa siitä, että tiesin lentoni lähtevän takaisin Turkuun jo illalla, olin täysi haltioissani päivästä yksin vailla päämäärää. Ihan kuin olisin ollut lomalla. Seuranani oli ainoastaan vedettävä käsimatkatavara, jonka pyörien ääni kävi tosin jossain kohdin hiukan hermoilleni.

Wienissä Belvedere
Belvederen barokkilinna lähellä keskustaa
Wienissä
Strandbar Herman – viihtyisä jokirantaravintola, jossa siisti tekobiitsi ja yli-innokkaita viininhimoisia ampiaisia.

Wien on tunnelmallinen ja kaunis. Belvederen linna on oikeasti näkemisen arvoinen, kaupungin arkitehtuuri on tyylikkään arvokasta ja rieslingiä ja grüner veltlineriä saa lähes kaikkailta. Itävallan kielikorvanikin on onneksi jo niin nukuksissa näiden vuosien jälkeen, etten enää erota Itävallan murteita edes Baijerista, joten itävallan saksa, millaisena olen saksan kielen pitkälti alkuunsa oppinutkin, tuntui ihanan kotoisalta.

Kaupunki ei kuitenkaan onnistunut vastaamaan minulle siihen syvinpään Itävallan kaipuuseeni. Minun silmissäni Itävalta tarkoittaa lempeää talvipakkasta laaksossa, jossa korkeat jäätikköiset vuoret ympäröivät minut. Tunnen oman pienuuteni, jonkin paljon paljon suuremman edessä.

Koska Wienissä ei ole vuoria, Itävalta-fanitus vaihtui ehkä hieman rajatummin Tirol-fanitukseksi. Älä silti ymmärrä minua väärin. Wien on silti mielestäni oikeasti viihtyisä ja mieletön kohde, mutta Itävallasta ilmeisesti Innsbruck ja Stubaital ovat onnistuneet viemään sydämeni ihan for good.

Wienissä Donau

Illalla pääsin nopeasti ja helposti Wien Mittesta junalla suoraan lentokentälle City Airport -junalla. Sunntaansa juna maksaa 12 euroa ja menopaluun saa kahdella kympillä. Matka kestääkin vain hieman reilun vartin.

Mahdollisesti päivän suurin hymyn huulilleni syntyi junamatkan aikana instan kautta saamastani kysymyksestä:

“Niin tarviitko kyydin?” (lentokentältä kotiin)

Mielelläni.

Kun elämä muuttuu

Elettiin vuotta 2011, kun rakastuin syvästi pieneen Stubaitalin satumaahan Itävallassa. Olin juuri valmistunut lukiosta ja vietin elämäni ensimmäistä pidempää kauttani ulkomailla. Asuin Neustift im Stubaitalin vuoristokylässä ja painoin päivät duunia Stubaier Gletscherin hiihtokeskuksen rinneravintolassa.Työpäivät olivat hirmuisen pitkiä ja alkuun väsyi helposti jo pelkkään vuorella työskentelyyn, sillä ravintola sijaitsi kolme kilometriä meren pinnan yläpuolella. Korkeuseroihin tottui kuitenkin pikku hiljaa. Hiihtokeskuksen työntekijöistä tuli silloin minulle kuin perhe, koska vietimme yhdessä niin työ- kuin vapaa-ajan. Hiihtokeskuksella oli paljon ulkomaalaisia kausityöntekijöitä ja jopa muutama suomalainenkin.

Kun keväällä tuli aika sanoa hyvästit Itävallalle ja palata Suomeen, tunsin oloni oudon juurettomaksi. Muutin kesäksi takaisin vanhemmilleni Pälkäneelle. En sinä kesänä päässyt oikein käsiksi elämään, koska olin hakenut kouluun, enkä tiennyt edes missä kaupungissa tulisin jatkossa asumaan. En pystynyt rakentamaan tulevaa, vaan elin puhtaasti menneessä. Kaipasin päivittäin takaisin vuorille, vaikka elettiin parhainta Suomen kesää. Siihen aikaan julkaistu Jesse Kaikurannan biisi “Vie mut kotiin” soi nonstoppina radiosta ja samaistuin biisiin täysin.

“Tule hakemaan, mä valmiina oon
Muistot muovikasseissa, sydän matkalaukussa,
Valmis muuttumaan, vie mut kotiin.
Vie mut kotiin uudelleen, laita mun pää ja sydän paikoilleen.
Koske mua niin, etten voi enää unohtaa,
Kuka on se joka minut omistaa,
Vie mut kotiin.”

 

Ikävöin edelleen Itävaltaa ja sen aikaista elämää, mutta pelkään, että se Stubaital, mihin silloin rakastuin, ei tule enää koskettamaan minua yhtä syvästi kuin silloin. Suurin syy, miksi silloin viihdyin ja kiinnyin paikkaan niin tulisesti, johtui suurelta osin ihmisistä ympärilläni. Vaikka minä edelleen usein haaveilen pääsystä takasin Stubaitalille, pelkään silloisten muistojen ja paikkarakkauden rikkoutuvan, koska kausityöntekijät ja ne ihmiset jotka silloin ympärilläni olivat, eivät suurelta osin enää ole siellä. En ole kuin kerran sen jälkeen uskaltautunut käymään Stubaitalilla. Tutut vuoret ja vanhat lempiravintolani toivat minulle heti kotoisan olon ja vaikka osa kausityöntekijöistä olivat edelleen samoja kuin silloin, en ollut enää osa tiimiä. Se tuntui vieraalta.

Meni aikaa, ennen kuin Suomi alkoi Itävallan jälkeen taas tuntumaan kodilta. Syksyllä muutin minulle täysin vieraaseen kaupunkiin ja aloitin opiskelemaan saksan kieltä Turun Yliopistolla. Samana syksynä yksi parhaista ystävistäni sattumalta aloitti myös opinnot Turussa ja pian siihen ympärille muodostuikin meidän nykyinen tyttöporukka, joiden kanssa opiskelut ja sen oheiselämä alkoivat taas hymyilyttämään. Tunsin taas kuuluvani jonnekin. Sain nopeasti työpaikan ja mieluisan arjen.

 

En tiedä kuinka moni voi samaistua ajatukseeni siitä, että paikkarakkaus ja kodikkuuden tuntu liittyy pitkälti ihmisiin ja siihen pysyvään arkeen, mitkä eivät muutu, vaikka olisi itse hetken reissaamassa. Kun palasimme viime marraskuussa kolmen viikon reissusta Kuubasta ja Floridasta, hämmästyin reissuystäväni kysymyksestä, kuinka totuin tulla silloin minun parin vuoden takaiselta kahdeksan kuukauden reppureissulta takaisin Turkuun. Ihmettelin hetken, sillä se paluu oli minulle huomattavasti helpompi, kuin paluu Itävallasta. Pääsin heti takasin vanhaan nykyiseen kahvilatyöpaikkaani ja minua odotti täällä tutut ystävät. Turun kesä otti minut heti avosylin vastaan.

Täällä Turussa olen viimeiset kuusi vuotta opiskellut yliopistolla, työskennellyt jo lähes neljä vuotta samassa kahvilassa ja vuoden assistenttina eräälle yritykselle. Opiskelijan elämä on ollut varsinkin viimeiset vuodet ihanan joustavaa ja olen saanut suunnitella viikkoni melko vapaasti. Olen kieltämättä jo hieman vieraantunut tavanomaisesta opiskelijaelämästä, koska viimeinen vuosi on ollut pelkkää gradun kirjoittamista. Nyt graduni on kuitenkin jo melko pitkällä ja valmistun tämän kevään aikana.

Usein kaverit kysyvät olenko mä edelleen töissä siinä samassa kahvilassa. Olen, koska mä viihdyn siellä! Asiakkaat kyselevät päivittäin kuulumisiani, moikkailevat kaupungilla ja töissä on oikeasti mukavaa. Kahvila on ollut ihana työpaikka, minne olen ollut aina tervetullut takaisin, kun olen reissuiltani palannut. Ihanat työnantajani ovat ymmärtäneet kaipuutani lähteä reissuun ja antaneet minulle siihen mahdollisuuden.

 

Nyt olen taas yhden elämäni suurimman muutoksen edessä. Täytyy myöntää, että en ollut suunnitellut tulevaisuutta juurikaan valmistumista pidemmälle. Silloin kun loppusyksystä aloitin luonnostelemaan tätä postausta, olin aikeissa kirjoittaa siitä, kuinka tuleva valmistumisen jälkeinen muutos elämässäni pelottaa minua. Mitä sitten tapahtuu? Miltä tuntuu aikuisen työelämä? Saankohan edes työpaikan? Muutoksen johtamista perustellaan yrityselämässä paljolti luvuin ja strategion, mutta henkilökohtaisessa elämässä ne liittyvät enemmänkin järkeen, unelmien tavoitteluun ja tunteisiin. Olin asettanut toiveita mahdollisen tulevan työn suhteen ja olin varautunut etsimään mieluisia töitä mahdollisesti jopa pitkään.

Vuoden alussa kuulin sattuman kautta yhdestä unelmieni työmahdollisuudesta ja suureksi onnekseni sain kyseisen paikan. Työn, jossa saan jopa matkustaa työkseni. Tällä viikolla olen koittanut kirjoittaa graduani raivolla valmiiksi ja irtisanoutunut nykyisistä työpaikoistani. Onnekseni molemmat työnantajani olivat vielä aidosti iloisia puolestani. Pelkoni tulevasta muutoksesta katosivat samantien, enkä tällä hetkellä edes malta odottaa tulevaa.

Dear future, I’m ready!