Blogin synttärit – ensimmäinen vuosi pähkinänkuoressa

 

Ensimmäinen blogipostaukseni tuli ulos tasan vuosi sitten, mikä taitaa tarkoittaa blogini ensimmäistä virallista syntymäpäivää. Tästä sen huomaa, kuinka nopeasti aika kuluu! Vuoden aikana on ehtinyt tapahtumaan uskomattoman paljon ihan bloggaamisen aloittamisesta valmistumiseen ja oman yrityksen perustamiseen. Onnekseni aloitin blogin ennen siirtymistä työelämään, sillä muuten homma olisi saattanut jäädä pelkästään ajatuksen tasolle.

Mistä blogin tarina alkoi?

Muistan edelleenkin sen päivän, kun viime syksynä päätin pitkän empimisen jälkeen aloittaa oman blogin. Koko kipinä blogin aloittamiseen lähti pienten sattumusten seurauksena. Taustalla ei päällimmäisenä ollut innokkuus päästä luomaan julkisia blogitekstejä ja jakamaan omia ajatuksiani. Olin yliopisto-opintojeni loppusuoralla perinteisessä gradupöhnässä tullut siihen tulokseen, että tarvitseehan työelämässä jotain konkreettistakin osata. Digitaalinen markkinointi kiinnosti, mutta kauppiksen digitaalisen markkinoinnin kurssille en päässyt tiedekunnan ulkopuolisena opiskelijana. Harmittelin asiaa muutamalle kauppislaiselle ystävälleni, jotka ehdottivat blogin perustamista. Oman nettisivun kautta kun kuulemma pääsee parhaiten hommissa jyvälle.

Taisin silloin naurahtaa ääneen, minäkö bloggaisin? Mistä?

Taisi mennä kuukausia, ennen kuin syväjää bloggaamista kohtaan alkoi sulamaan. Olin keksinyt sattumalta matkabloggaamisen, joka tuntui yllättävän pian omalta. Matkailussa minua on kiehtonut niin itse matkustaminen, mutta olin lisäksi erittäin kiinnostunut matkailututkimuksen opiskelusta yliopistossa.

Join monet aamukahvit ja menetin muutamat yöunet, kun aloin tutustumaan eri vaihtoehtoihin. Punnitsin monien eri alustojen välillä. Blogin perustamisen tausta-ajatuksena oli kuitenkin oppia uusia taitoja, joten nostin riman heti hieman korkeammalle ja valitsin WordPressin. Ostin domainin ja palvelimen Zonerilta. Siitä alkoikin itse sivuston askartelu. Kokeilin erilaisia valmiita teemoja ja pelleilin eri widgettien ja koodin pätkien kanssa. Todellisuudessahan projekti ei ihan näin ruusuisesti edennyt ja monesti meinasi läppärini lentää parvekkeelta. Lopulta ei kuitenkaan ollut montaa ongelmaa, joihin Google, Youtube tai Zonerin chat eivät olisi auttaneet. Lämmin suositus myös Tiia Konttisen blogille, sieltä löytyy paljon käytännön vinkkejä esimerkein ihan aloittevalle nakkisormelle, kuin kokeneemmallekin bloggaalle.

Perustin blogille aika pian myös Facebook-sivun, vaikka alkuun vannoin pitäväni projektini visusti salassa. Mieli muuttuikin nopeasti. Omaa Instagram-tiliä en blogille kuitenkaan tehnyt, koska oma tilini oli muutekin täynnä melkein vain reissukuvia. Vuodenvaihteessa liityin Social Selling -kirjan innoittamana Twitteriin, mutta sen käyttö on jäänyt melko maltilliseksi. Samoin kävi Pinterestille.

Alkuhuumassa kirjoitin postauksia ahkerasti pitkin syksyä ja vaihtelin teemojakin vielä aika tomeraan tahtiin. Facebookissa liityin Matkabloggaajat FIN ja reissupostauksia -ryhmiin, joista olen saanut vuoden aikana paljon loistavia vinkkejä, mutta ennen kaikkea olen tutustunut muihin matkablogeihin. Matkamessuille pääsin heti tammikuussa bloggaajapassilla ja kuinka kiva olikaan tutustua toisiin matkabloggaajiin! Parasta on ollut huomata, etteivät ne vanhat blogimaailman konkaritkaan tunnu aina olevan itse master koodareita. Varsinainen koodaaminen ei ainakaan vielä ole tullut omaksi intohimokseni, mutta blogin analytiikan seuraaminen on melko kiehtovaa.

Vuoden suosituimmat postaukset

Liikennettä blogiini tulee ylivoimaisesti eniten Googlesta, Facebook hyvänä kakkosena. Suosituimmiksi postuksiksi ovat nousseet lähes kaikki Kuuba-aiheiset kirjoitukset. Mahtavaa nähdä, että Kuuba kiinnostaa. En osaa edes tarpeeksi suositella Kuubaa matkakohteena, se vain pitää päästä itse kokemaan.

Tammikuun alussa kirjotin elämäni muutoksista ja siitä, kuinka vuosia kestänyt opintaival oli pian päättymässä. Olin saanut myös huokaista helpotuksesta, kun olin kuullut päässeeni nykyiseen työhöni. Helmikuun alussa alkaneet duunit hieman laskivat postaustahtia, vaikka matkustinkin työnpuolesta ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin.

Joulukuussa kirjoittamani hupimielinen postaukseni Saksan joulumarkkinoilla työskentelystä alkaa olla taas ajankohtainen, sillä kyseinen firma hakee tällä hetkellä lisää saksankielentaitoisia myyjiä. Ehdottomasti kannattaa hakea, jos mahdollista!

  1. Kuuba turistikortti + 5 matkavinkkiä
  2. Kuuba – parhaat vinkit autenttiselle lomalle
  3. Kun elämä muuttuu
  4. Varadero – All inclusive -hotelli jätti kylmäksi
  5. 5 x Miten päästä Havannan tunnelmaan
  6. Hunajapupun työpäivä Saksan joulumarkkinoilla
  7. Trinidad – Pala Kuubaa, johon uskon sinunkin ihastuvan

Uusien haaveiden kera kohti toista blogivuotta 

Blogini kehityskaari on ollut ensimmäisen vuoden ajan varsin verrannollinen ihmisen ensimmäiseen elinvuoteen. Edelleenkin sitä kompastellaan omiin jalkoihin, mutta suurimmaksi osaksi pysytään jo pystyssä. Opittavaa olisi kuitenkin loputtomasti. Nyt kun töiden puolesta hektisempi kesäkausi alkaa olla takana ja työreissut Eurooppaan hetkeksi vähentyneet, voin taas hetkeksi palata muistiinpanoihini ja selata kuvasaldojani menneeltä kesältä. Työreissujen puolesta luvassa on ainakin Englantia, Itävaltaa, Ranskaa ja Saksaa. Sen suurempaa stressiä säännöllisestä postaustahdista en jatkossakaan aio ottaa, sillä olen huomannut kirjoittamisen vaativan aina tietynlaisen fiiliksen.

Blogini itse ottamat kuvat ovat pitkälti kaikki Iphonella kuvattuja. Kesän aikana päätin vihdoin opetella kunnolla myös valokuvaamaan. Projekti on vielä varsin alkutekijoissä, mutta myöhemmin syksyllä aion mitä luultavimmin ostaa ihan oman kameran. Tällä hetkellä mielessä on erityisesti minijärkkärit, koska isompi kamera jäisi varmuudella aina matkasta. Toistaiseksi kuvaustaidot manuaaliasetuksilla ovat vielä varsin nolot, sillä kaikkea pikimustan ja äärivalkoisen väliltä saattaa ilmestyä näytölle. Olen vahvasti tekemällä oppii persoona ja se onneksi taitaa toimia tähänkin projektiin.

Mielelläni kuulisin palautetta ja mahdollisia postaustoiveita tulevalle vuodelle. Lisäksi suositukset ensimmäiseksi kameraksi ovat enemmän kuin tervetulleita!

Lämmin iso kiitos ensimmäisestä vuodesta. <3

Ahdistukset ja ihastukset – viimeaikaiset kuulumiset

Kevät on täällä, jee! Pitenevät päivät tuovat hirveästi lisää energiaa. Viimeiset kuukaudet ovat menneet ihan laittoman nopeasti ja on oikein tervetullutta hengähtää välillä nauttimaan auringosta ja pidemmistä päivistä. Tartuin helmikuussa uusiin työhaasteisiin Color Obstacle Rushin tiimissä ja samalla olen kirjoitellut gradua valmiiksi. Edellinen henkilökohtaisempi kuulumispostaus tuntui olevan melko suosittu, joten päätin nyt kirjoitella viime aikaiset kuulumiset tänne ihastusten ja ahdistusten muodossa. Viikot ovat olleet täynnä monenlaisia minulle uusia asioita, mutta niinkuin sitä sanotaan: “life begins at the end of your comfort zone.” Kuvat ovat helmikuulta, kun vietin yhden päivän Zürichissä.

Ahdistukset:

Pakettiautolla Pariisin aamuruuhkassa

En ollut ikinä ennen ajanut autolla ulkomailla. Viime viikonlopun Pariisin työmatka sai kämmenet hikoamaan pahemman kerran, kun “pääsin” ajamaan valtavalla pakettiautolla Pariisin aamuruuhkaassa. Eihän se ihan maailman mallikkaimmin mennyt, vielä kun Pariisi tuntui olevan kaksi- ja kolmikaistaisten liikenneympyröiden luvattu maa. Jonkin aikaa jaksoin laskea sammutuksia ja tööttäyksiä, mutta lopetin siinä kohtaa kun molemmat tilastot olivat yli kymmenenessä. Yhdet saksalaisetkin kerkesivät minulle hermostumaan. All in all, auto ehjä ja kaikki hengissä, wuhuu!

Saattaa kuullostaa ehkä jonkun korvaan enemmän tai vähemmän naurettavalta, mutta mulle tämä oli erittäin suuri saavutus. Nopeana pohjustuksena pakko mainita, että ajokortti mulla on ollut jo kahdeksan vuotta, mutta olen menestyksekkäästi onnistunut välttelemään ajamista viimeiset viisi vuotta. Autokoulun opettajakaan ei aikanaan ollut kovin vakuuttunut ajotaidoistani, kun kuulemma mielummin ampuisi itsensä, kun tulisi kyytiini kun saan kortin. Kun muutama kuukausi sitten selvisi, että pääsen ajelemaan työmatkoilla Euroopassa valtavan kokoisella Sprinterillä, ei auttanut muu kuin ottaa härkää sarvista. Hankin pienen harjoitteluauton ja Iiro yllättävän kärsivällisesti opetti minulle uudestaan kaikki ihan kytkintuntumasta ja mäkilähtöihin. Haasteellista minulle on edelleen suunnat, sillä en osaa spontaanisti oikeaa tai vasenta, joten usein siinä kohtaa kun olen saanut mietittyä kummalla kädellä kirjoitan, on koko risteys jo ohi.

Englanniksi tavuttaminen

Olen tuhottoman huono tavuttamaan millään kielellä. Jo oma nimeni tavuttaminen tuottaa halkaluuksia, kun sekoitan lähes vokaalit keskenään. Yksi päivä toimistolla yritin tavuttaa meidän laskutustietoja puhelimessa, mutta onneksi sain työkaverin tähän nopeasti apuun. Kerran yritin tavata engalnniksi y-kirjainta sanalla “ypsilon” ja ihmettelin, kun sitä ei tuntunut kukaan ymmärtävän. Lopulta selvisi, että olin sekoittanut saksan ja englannin kirjaimet keskenään.  Nyt osaan jo tavuttaa oman nimeni, joten pientä edistystä on tapahtunut.

Kasvavat lentopäästöt

Monissa blogeissa (mm. Sara ja Henriikka) on ihaltavasti tartuttu tärkeään aiheeseen, nimittäin lentöpäästöt. Nyt kun matkustan työkseni lähes viikoittain, kasvaa myös lentomatkojen määrä radikaalisti aiempiin vuosiin verrattuna. Viime vuonna lentämistäni matkoista syntyi yhteensä 2333kg hiilidioksipipäästöjä ICAO:n päästölaskurin mukaan. Tänä vuonna olen lentänyt jo neljästi ja tulossa on pelkästään huhtikuussa viisi lentoa. Ei kai auta muu, kuin pyrkiä tekemään arjessa muuten parempia valintoja. Pienilläkin valinnoilla voi olla suuri merkitys.

Täytin juuri 26-vuotta

Täällä sitä ollaan, tasaisella matkalla kohti kolmeakymmentä. Mielikuvissani olen edelleen se hieman lapsenomaisesti innostuva ikinuori, joka aikuisen elämä alkaa joskus hamassa tulevaisuudessa valmistumisen jälkeen. Noh, valmistumisen hetki alkaa olla muutaman kuukauden päästä käsillä, mutta aion edelleen heitellä kärrynpyöriä Prismassa, jos siltä tuntuu. Kun mietin myös elämääni taakse päin, en vaihtaisi yhtään hetkeä pois. Kaikella on ollut jokin tarkoitus ja ilman aiempia valintojani, tuskin olisin nyt tässä. Annika pohti hetki sitten ihanasti sitä, milloin meistä tulee aikuisia. Häneen samaistuen tiedän kyllä olevani jo jollain tasolla aikuinen, vaikka en edelleenkään yletä monissa autoissa edes polkimille.

Kiehtovaa on välillä myös miettiä, missä olisin nyt, jos olisin valinnut nuorempana asioita toisin. Mitä jos minua ei olisi ala-asteella kannustettu aloittamaan vapaaehtoisia saksan tunteja tai en olisi yleisurheillut? Mitä jos en olisi välivuotenani lähtenyt Itävaltaan? Mitä jos en olisi ikinä mennyt töihin kahvilaan, jossa tapasin Iiron?

Verkkareissa Pariisissa

Kaikilla on luultavasti jonkinlainen mielikuva siitä, millainen ensimmäinen matka Pariisiin voisi olla. Minulla se oli siisteissä vaatteissa kahvittelua Eiffel-tornin edustalla vertaillen eri macaronien makuja ja ehkä vierailu Louvressa.

Todellisuudessa ensimmäinen Pariisin (työ)matkani oli neljä päivää Pariisin laitakaupungilla verkkareissa ja sadevaatteissa. Ne ainoat farkut mitkä minulla olivat mukana, jäivät käyttämättä. Lentokentällä ihailin muiden tyylikkäitä vaatteita, kun samalla raahasin itse trikoissa omaa käsimatkalaukkuani ja epämääräisiä kelmutettuja metallin paloja ruumaan. Macaroneja sain paluumatkalla lentokentältä, mutta Eiffel-torni on vielä hyvä syy palata vielä joskus Pariisiin. Ja eihän sillä loppupeleissä ole mitään merkitystä, millaisissa releissä sitä oikein reissussa on.

Ihastukset:

Poissaoloviestit duunimailissa

Pääsiäisloma! Neljä päivää ilman sen suurempia velvoitteita.

Gradu on palautettu ensimmäiseen tarkistukseen

Vielä ei kuitenkaan ole juhlan paikka, sillä takaisin se sieltä vielä tulee korjausehdotuksineen. Suurin työ on kuitenkin jo tehty ja innolla kannoin kassillisen gradukirjoja hetki sitten kotoani takaisin kirjastoon. Vielä puuttuu viiden sivun suomenkielinen tiivistelmä, jonka ajattelin hoitaa pois alta nyt pääsiäisloman aikana.

Kehitystä telinevoimistelutreeneissä

Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa uutta harrastusta. Aiemmin kuvittelin, että telinevoimistelu on laji, mikä pitää aloittaa ennen kävelyikää tai peli on menetetty. Kuinka väärässä olin! Muutama vuosi sitten aloitin telinevoimistelun Turun Urheiluliiton aikuisten ryhmässä. Telinevoimistelusta on tullut minulle ihan henkireikä. Treenit ovat super hauskoja, mutta samalla kehittäviä ja haastavia. Tammikuun alun telinevoimistelukilpailussa mokasin voimakiepin, vaikka luulin sen jo osaavani. Nyt olen saanut siihen timanttisia uusia vinkkejä, ja se sujuu jo joka yrittämällä! Lisäksi arabiflikin kanssa arastelin hurjasti, mutta viime aikoina olen saanut senkin onnistumaan. Uusien temppujen oppiminen on hurjan piristävää. Vanha klassinen kippi on edelleen harjoitteluasteella, mutta jos se seuraavaksi!

Vapaus liikkua oman aikataulun mukaan

Nyt kun olen viimeisen kuukauden aikana oppinut taas edes auttavalla tasolla ajamaan autoa, on ihanaa olla täysin riippumaton omista kulkemisistaan. En voi vielä sanoa täysin nauttivani ajamisesta, mutta nautin kyllä pakettiautoilun jälkeen suunnattomasti oman pikkupurkkini ketteryydestä. Voi olla, että myyn auton pois melko piankin kun fillarikausi taas alkaa, mutta lupaan, etten enää päästä itseäni siihen tilanteeseen, etten uskaltaisi enää ajaa.

Yrittäjyys ja uusi työ 

Perustin helmikuun alussa oman yrityksen. Toiminimen perustaminen oli huomattavasti helpompi prosessi, kuin olin mielessäni kuvitellut. Kuukausittainen kuitti- ja laskuttamisrumba on tietenkin oma asiansa puhumattakaan alv:eista ja yel:eistä, mutta oikeastaan mahtava kirjanpitäjäni hoitaa kaikki oikeasti kinkkisemmät jutut. Ainakaan vielä minulla ei ole mitään pahaa sanottavaa yrittäjyydestä. Toki yrittäjä-sana ei ole se omaan korvaani kaikista imartelevimman kuuloinen, mutta pieni paha sekin. Työskentely yrittäjänä toimeksiantosuhteessa tuntuu turvalliselta ja samalla vapaalta. En ole vielä ehkä täysin oppinut, mihin kaikkeen voisin nykyistä yritystäni hyödyntää, mutta tällä hetkellä tuntuu erittäin hyvältä. Aika näyttää!

 

Ihanaa pääsiäistä kaikille! <3

Kun elämä muuttuu

Elettiin vuotta 2011, kun rakastuin syvästi pieneen Stubaitalin satumaahan Itävallassa. Olin juuri valmistunut lukiosta ja vietin elämäni ensimmäistä pidempää kauttani ulkomailla. Asuin Neustift im Stubaitalin vuoristokylässä ja painoin päivät duunia Stubaier Gletscherin hiihtokeskuksen rinneravintolassa.Työpäivät olivat hirmuisen pitkiä ja alkuun väsyi helposti jo pelkkään vuorella työskentelyyn, sillä ravintola sijaitsi kolme kilometriä meren pinnan yläpuolella. Korkeuseroihin tottui kuitenkin pikku hiljaa. Hiihtokeskuksen työntekijöistä tuli silloin minulle kuin perhe, koska vietimme yhdessä niin työ- kuin vapaa-ajan. Hiihtokeskuksella oli paljon ulkomaalaisia kausityöntekijöitä ja jopa muutama suomalainenkin.

Kun keväällä tuli aika sanoa hyvästit Itävallalle ja palata Suomeen, tunsin oloni oudon juurettomaksi. Muutin kesäksi takaisin vanhemmilleni Pälkäneelle. En sinä kesänä päässyt oikein käsiksi elämään, koska olin hakenut kouluun, enkä tiennyt edes missä kaupungissa tulisin jatkossa asumaan. En pystynyt rakentamaan tulevaa, vaan elin puhtaasti menneessä. Kaipasin päivittäin takaisin vuorille, vaikka elettiin parhainta Suomen kesää. Siihen aikaan julkaistu Jesse Kaikurannan biisi “Vie mut kotiin” soi nonstoppina radiosta ja samaistuin biisiin täysin.

“Tule hakemaan, mä valmiina oon
Muistot muovikasseissa, sydän matkalaukussa,
Valmis muuttumaan, vie mut kotiin.
Vie mut kotiin uudelleen, laita mun pää ja sydän paikoilleen.
Koske mua niin, etten voi enää unohtaa,
Kuka on se joka minut omistaa,
Vie mut kotiin.”

 

Ikävöin edelleen Itävaltaa ja sen aikaista elämää, mutta pelkään, että se Stubaital, mihin silloin rakastuin, ei tule enää koskettamaan minua yhtä syvästi kuin silloin. Suurin syy, miksi silloin viihdyin ja kiinnyin paikkaan niin tulisesti, johtui suurelta osin ihmisistä ympärilläni. Vaikka minä edelleen usein haaveilen pääsystä takasin Stubaitalille, pelkään silloisten muistojen ja paikkarakkauden rikkoutuvan, koska kausityöntekijät ja ne ihmiset jotka silloin ympärilläni olivat, eivät suurelta osin enää ole siellä. En ole kuin kerran sen jälkeen uskaltautunut käymään Stubaitalilla. Tutut vuoret ja vanhat lempiravintolani toivat minulle heti kotoisan olon ja vaikka osa kausityöntekijöistä olivat edelleen samoja kuin silloin, en ollut enää osa tiimiä. Se tuntui vieraalta.

Meni aikaa, ennen kuin Suomi alkoi Itävallan jälkeen taas tuntumaan kodilta. Syksyllä muutin minulle täysin vieraaseen kaupunkiin ja aloitin opiskelemaan saksan kieltä Turun Yliopistolla. Samana syksynä yksi parhaista ystävistäni sattumalta aloitti myös opinnot Turussa ja pian siihen ympärille muodostuikin meidän nykyinen tyttöporukka, joiden kanssa opiskelut ja sen oheiselämä alkoivat taas hymyilyttämään. Tunsin taas kuuluvani jonnekin. Sain nopeasti työpaikan ja mieluisan arjen.

 

En tiedä kuinka moni voi samaistua ajatukseeni siitä, että paikkarakkaus ja kodikkuuden tuntu liittyy pitkälti ihmisiin ja siihen pysyvään arkeen, mitkä eivät muutu, vaikka olisi itse hetken reissaamassa. Kun palasimme viime marraskuussa kolmen viikon reissusta Kuubasta ja Floridasta, hämmästyin reissuystäväni kysymyksestä, kuinka totuin tulla silloin minun parin vuoden takaiselta kahdeksan kuukauden reppureissulta takaisin Turkuun. Ihmettelin hetken, sillä se paluu oli minulle huomattavasti helpompi, kuin paluu Itävallasta. Pääsin heti takasin vanhaan nykyiseen kahvilatyöpaikkaani ja minua odotti täällä tutut ystävät. Turun kesä otti minut heti avosylin vastaan.

Täällä Turussa olen viimeiset kuusi vuotta opiskellut yliopistolla, työskennellyt jo lähes neljä vuotta samassa kahvilassa ja vuoden assistenttina eräälle yritykselle. Opiskelijan elämä on ollut varsinkin viimeiset vuodet ihanan joustavaa ja olen saanut suunnitella viikkoni melko vapaasti. Olen kieltämättä jo hieman vieraantunut tavanomaisesta opiskelijaelämästä, koska viimeinen vuosi on ollut pelkkää gradun kirjoittamista. Nyt graduni on kuitenkin jo melko pitkällä ja valmistun tämän kevään aikana.

Usein kaverit kysyvät olenko mä edelleen töissä siinä samassa kahvilassa. Olen, koska mä viihdyn siellä! Asiakkaat kyselevät päivittäin kuulumisiani, moikkailevat kaupungilla ja töissä on oikeasti mukavaa. Kahvila on ollut ihana työpaikka, minne olen ollut aina tervetullut takaisin, kun olen reissuiltani palannut. Ihanat työnantajani ovat ymmärtäneet kaipuutani lähteä reissuun ja antaneet minulle siihen mahdollisuuden.

 

Nyt olen taas yhden elämäni suurimman muutoksen edessä. Täytyy myöntää, että en ollut suunnitellut tulevaisuutta juurikaan valmistumista pidemmälle. Silloin kun loppusyksystä aloitin luonnostelemaan tätä postausta, olin aikeissa kirjoittaa siitä, kuinka tuleva valmistumisen jälkeinen muutos elämässäni pelottaa minua. Mitä sitten tapahtuu? Miltä tuntuu aikuisen työelämä? Saankohan edes työpaikan? Muutoksen johtamista perustellaan yrityselämässä paljolti luvuin ja strategion, mutta henkilökohtaisessa elämässä ne liittyvät enemmänkin järkeen, unelmien tavoitteluun ja tunteisiin. Olin asettanut toiveita mahdollisen tulevan työn suhteen ja olin varautunut etsimään mieluisia töitä mahdollisesti jopa pitkään.

Vuoden alussa kuulin sattuman kautta yhdestä unelmieni työmahdollisuudesta ja suureksi onnekseni sain kyseisen paikan. Työn, jossa saan jopa matkustaa työkseni. Tällä viikolla olen koittanut kirjoittaa graduani raivolla valmiiksi ja irtisanoutunut nykyisistä työpaikoistani. Onnekseni molemmat työnantajani olivat vielä aidosti iloisia puolestani. Pelkoni tulevasta muutoksesta katosivat samantien, enkä tällä hetkellä edes malta odottaa tulevaa.

Dear future, I’m ready!