Varadero – All inclusive -hotelli jätti kylmäksi

Tänään täällä blogissa ollaan taas muutaman kuukauden takaisissa “kuubalaisissa” tunnelmissa. Neljä päivää Havannan sykkeessä vietettyämme halusimme muutaman päivän ihan rehellistä rantalomaa. Olin ennestään kuullut Varaderosta kommentteja puolesta ja vastaan, mutta halusimme silti kokea kohteen vielä itse. Varadero kuuluu Matanzanin provinssiin noin  140 kilometriä Havannasta itään. Kohde on tunnettu paitsi upeista rannoistaan, mutta myös useista varsinkin pakettimatkailijoita palvelevista lomaresorteistaan, jotka kaikki lähes poikkeuksetta olivat all inclusive. Valitsimme laajasta tarjonnasta neljän tähden Hotel Ocean Vista Azulin, joka vaikutti hintaansa nähden hieman muita hotelleja modernimmalta. Hotelli maksoi kahdelta henkilöltä 160e yöltä, sisältäen siis kaiken ruuista drinkkeihin.

Hotellille päästyämme saimme käteemme rannekkeet, joilla pystyi meidät erottamaan viereisten resorttien asukkaista. Kyytipoika ajoi meidät söpöllä golfautolla huoneemme eteen ja kantoi laukkumme sisään. Innokkaana lähdimme tutkimaan hotellialuetta ja sen palveluita. Heti parvekkeemme alla oli iso uima-allas ja päärakennuksen takana oli ensimmäinen eläissäni näkemä infinitypool. Hotellilla oli myös oma mielettömän kaunis ja siisti ranta, jossa vesi oli juuri niin turkoosia, kuin lomakuvastoissakin. Tarjoilija toi meille viiniä suoraan aurinkotuoliin ja olimme kieltämättä melkoisen haltioituneita. Varadero on todellakin paratiisi ja rannat lunastivat lupauksensa.

Ruokaa oli tarjolla lähes tulkoon kellon ympäri. Hotellin aamiainen ja lounas tarjoiltiin buffetissa, jossa oli yllin kyllin vaihtoehtoja.  Illalliskohteeksi sai valita joko yhden monista ala carte ravintoloista tai buffetin. Buffetissa ruokien nimet olivat käännetty neljälle kielelle ja huomasin pian, että suurin osa ruuista oli kokattu kansainvälistä ruokailijaa ajatellen. Tarjolla oli pitsaa, ranskalaisia ja monia perinteisiä saksalaisia ruokia. Valitettavasti monet ruuat olivat myös melko mauttomia pettymyksiä. Itse olisin toivonut paljon enemmän perinteisiä karibialaisia ruokia, joissa olisivat luultavasti paikallisten kokkienkin taidotkin päässeet paremmin esille. Ensimmäisenä päivänä lounastimme buffetissa, jonka jälkeen Iiro pian viettikin koko seuraavan vuorokauden meidän hotellihuoneessa. Iltaisin olisi ollut tarjolla monelaista (bile)ohjelmaa, mutta rantapäivästä väsyneenä ja Iiron huonon voinnin takia jätimme ne välistä.

Kun Iirolle ei seuraavana aamuna ruoka vielä ruoka maistunut, kävin itse buffetissa aamupalalla. Seurasin vierestä muiden turistien touhua. Vieressäni istui saksalainen vanhempi perhe, joka oli ilmeisesti noussut sängystä ylös väärällä jalalla. Yleensähän ei saisi ihmisiä tuijottaa, mutta en vain voinut olla salakuuntelematta. Tarjoilija oli juuri kaatanut kahvia viereisessä pöydässä ja mennyt täyttämään kahvitermaria. Tästäkös sitten alkoikin saksalaisen naisen valitusvirsi, kun hänelle ei tultu kaatamaan kahvia samalla sekunnilla, kun hän oli pöytään istunut. Buffetissa oli samalla hetkellä noin sata muutakin ihmistä syömässä. Nainen mutisi kuinka: “olisin minäkin ottanut kahvia” ja alkoi heiluttamaan omaa kuppiaan ilmassa. Tunsin syvää myötähäpeää. Onneksi kyseistä kohtausta ei tainnut nähdä kovin moni. Kun nainen sai pian tämän jälkeen kahvia, ei tämä kyseinen rouva viitsinyt edes katsoa tarjoilijaa kohti, puhumattakaan kiittämisestä. Tämän jälkeen aloimme kutsua Iiron kanssa buffettia sikasyöttöläksi, koska valitettavasti suurimmalta osalta turisteja olivat jääneet peruskäytöstavat ilmeisesti kotimaahan.

Vietin paljon aikaa itsekseni altaalla, jossa juttelin aina välillä kahvin lomassa muiden turistien kanssa. Varadero oli monelle kohde, jonne he olivat tulleet viettämään helppoa ja rentouttavaa lomaa. Useimpien suunnitelmiin ei kuulut mitään muita Kuuban kohteita, vaan he olivat aikeissa viettää pari viikkoa pelkästään nauttien hotellin ympäristöstä. En oikein tiennyt, mitä ajatella. Tiedän, ettei omatoimimatkailu ole kaikille se mielyttävin tapa matkustaa, mutta olin kuitenkin turistien puolesta harmissani siitä, etteivät monet turistit, jotka Varaderossa viikkonsa viettävät, pääse näkemään sitä autenttisempaa Kuubaa Varaderon ulkopuolella. Varadero on rantakohde ainoastaa turisteille, sillä paikallisille ei ole siellä mitään muuta kuin työpaikkoja. Jo Havannassa moni paikallinen pyöritteli silmiään, kun kerroimme seuraavaksi suuntaavamme Varaderoon. Paikallisten mukaan kohteella ei ole kuulemma mitään tekemistä oikean Kuuban kanssa. Olin heidän kanssaan valitettavan samaa mieltä.

Pohdin eräässä postauksessani sitä, onko vaihtoehtoismatkailu kestävämpää, kuin pakettimatkailu.

“Muistan kestävän matkailun kurssilta, kun professori Jarkko Saarinen esitti ensimmäisen luennon alkuksi kysymyksen: kumpi on haitallisempaa, vaihtoehtoismatkailu vai pakettimatkailu. Vastaus oli kaikkien kurssilaisten yllätykseksi vaihtoehtoismatkailu, koska se luo uusia kohteita massaturismille.”

Muutaman päivän all inclusive hotellissa vietettyämme, en voinut olla pohtimassa kyseisen konseptin eettisyyttä. Ainakin kyseiset Varaderon pakettimatkat oli mielestäni kaukana kestävästä matkailusta. Pelkästään taloudellisen kestävyyden kannalta ajateltuna, kun useat suuret hotellikonseptit ovat mitä luultavammin kansainvälisiä, siirtyy jo matkailusta muodostuvista tulovirroista suuri osa alueen ulkopuolelle ja tulot eivät jää alueelle paikallisten yhteisöjen ja yksilöiden käytettäväksi.  Kun monet hotellin vieraista saavat kaikki tarvitsemansa palvelut hotellista, ei heidän edes tarvitse käydä kokeilemassa muita kohteen tarjoamia paikallisten pitämiä palveluita. Toisin sanoen turistit lentävät kohteeseen, kuluttavat kohteen resursseja, tukevat taloudellisesti kansainvälistä hotellimogulia ja jättävät jälkeensä ilmansaasteet ja jätteet. Toki konsepti työllisti näkemäni mukaan lähinnä paikallisia, mutta huomasin myös samojen tyttöjen tarjoilevan ruokaa buffetissa aamuvarhaisesta iltamyöhään. En voi myöskään uskoa, että pullollaan notkuvista buffeteista ei jäisi hirvittävää määrää ruokaa yli. Miteköhän mahtaa olla kierrätyksen laita? Myöskin ylenpalttinen vedenkulutus uima-altaisiin ja muihin vesiaktiviteetteihin pisti hieman silmään. Omaa hotelliamme myöhemmin tutkittuani, huomasin kyseisen H10-kejun omistavan 55 hotellia 18 eri kohteessa, lähinnä Euroopassa ja Caribialla…

Matkailu on pitkälti valintoja ja (ranta)lomailijoita on moneen lähtöön. Kaksi yötä Varaderossa olivat meille tarpeeksi. Jos olisin nähnyt Kuubasta pelkän Varaderon, hieman kärjistetysti ilmaistuna tuskin kehtaisin edes kertoa käyneeni Kuubassa. Me olimme Iiron kanssa molemmat tämän kokemuksen jälkeen vahvasti yhtä mieltä siitä, etteivät all inclusive -hotellit ole meidän juttu. Hintaansa nähden 80e päivässä henkilöltä, sisältäen kaiken, on kohtuullisen vähän, mutta se mitä sillä rahalla saimme, jätti lopulta melko kylmäksi. Samalla summalla olisin mielummin tutustunut paikallisiin ihmisiin, kokenut autenttisempia elämyksiä ja syönyt paikallisten paladareissa.

Mielellään kuulen muidenkin kommentteja ja kokemuksia aiheesta puolesta ja vastaan! 🙂

 

Kun elämä muuttuu

Elettiin vuotta 2011, kun rakastuin syvästi pieneen Stubaitalin satumaahan Itävallassa. Olin juuri valmistunut lukiosta ja vietin elämäni ensimmäistä pidempää kauttani ulkomailla. Asuin Neustift im Stubaitalin vuoristokylässä ja painoin päivät duunia Stubaier Gletscherin hiihtokeskuksen rinneravintolassa.Työpäivät olivat hirmuisen pitkiä ja alkuun väsyi helposti jo pelkkään vuorella työskentelyyn, sillä ravintola sijaitsi kolme kilometriä meren pinnan yläpuolella. Korkeuseroihin tottui kuitenkin pikku hiljaa. Hiihtokeskuksen työntekijöistä tuli silloin minulle kuin perhe, koska vietimme yhdessä niin työ- kuin vapaa-ajan. Hiihtokeskuksella oli paljon ulkomaalaisia kausityöntekijöitä ja jopa muutama suomalainenkin.

Kun keväällä tuli aika sanoa hyvästit Itävallalle ja palata Suomeen, tunsin oloni oudon juurettomaksi. Muutin kesäksi takaisin vanhemmilleni Pälkäneelle. En sinä kesänä päässyt oikein käsiksi elämään, koska olin hakenut kouluun, enkä tiennyt edes missä kaupungissa tulisin jatkossa asumaan. En pystynyt rakentamaan tulevaa, vaan elin puhtaasti menneessä. Kaipasin päivittäin takaisin vuorille, vaikka elettiin parhainta Suomen kesää. Siihen aikaan julkaistu Jesse Kaikurannan biisi “Vie mut kotiin” soi nonstoppina radiosta ja samaistuin biisiin täysin.

“Tule hakemaan, mä valmiina oon
Muistot muovikasseissa, sydän matkalaukussa,
Valmis muuttumaan, vie mut kotiin.
Vie mut kotiin uudelleen, laita mun pää ja sydän paikoilleen.
Koske mua niin, etten voi enää unohtaa,
Kuka on se joka minut omistaa,
Vie mut kotiin.”

 

Ikävöin edelleen Itävaltaa ja sen aikaista elämää, mutta pelkään, että se Stubaital, mihin silloin rakastuin, ei tule enää koskettamaan minua yhtä syvästi kuin silloin. Suurin syy, miksi silloin viihdyin ja kiinnyin paikkaan niin tulisesti, johtui suurelta osin ihmisistä ympärilläni. Vaikka minä edelleen usein haaveilen pääsystä takasin Stubaitalille, pelkään silloisten muistojen ja paikkarakkauden rikkoutuvan, koska kausityöntekijät ja ne ihmiset jotka silloin ympärilläni olivat, eivät suurelta osin enää ole siellä. En ole kuin kerran sen jälkeen uskaltautunut käymään Stubaitalilla. Tutut vuoret ja vanhat lempiravintolani toivat minulle heti kotoisan olon ja vaikka osa kausityöntekijöistä olivat edelleen samoja kuin silloin, en ollut enää osa tiimiä. Se tuntui vieraalta.

Meni aikaa, ennen kuin Suomi alkoi Itävallan jälkeen taas tuntumaan kodilta. Syksyllä muutin minulle täysin vieraaseen kaupunkiin ja aloitin opiskelemaan saksan kieltä Turun Yliopistolla. Samana syksynä yksi parhaista ystävistäni sattumalta aloitti myös opinnot Turussa ja pian siihen ympärille muodostuikin meidän nykyinen tyttöporukka, joiden kanssa opiskelut ja sen oheiselämä alkoivat taas hymyilyttämään. Tunsin taas kuuluvani jonnekin. Sain nopeasti työpaikan ja mieluisan arjen.

 

En tiedä kuinka moni voi samaistua ajatukseeni siitä, että paikkarakkaus ja kodikkuuden tuntu liittyy pitkälti ihmisiin ja siihen pysyvään arkeen, mitkä eivät muutu, vaikka olisi itse hetken reissaamassa. Kun palasimme viime marraskuussa kolmen viikon reissusta Kuubasta ja Floridasta, hämmästyin reissuystäväni kysymyksestä, kuinka totuin tulla silloin minun parin vuoden takaiselta kahdeksan kuukauden reppureissulta takaisin Turkuun. Ihmettelin hetken, sillä se paluu oli minulle huomattavasti helpompi, kuin paluu Itävallasta. Pääsin heti takasin vanhaan nykyiseen kahvilatyöpaikkaani ja minua odotti täällä tutut ystävät. Turun kesä otti minut heti avosylin vastaan.

Täällä Turussa olen viimeiset kuusi vuotta opiskellut yliopistolla, työskennellyt jo lähes neljä vuotta samassa kahvilassa ja vuoden assistenttina eräälle yritykselle. Opiskelijan elämä on ollut varsinkin viimeiset vuodet ihanan joustavaa ja olen saanut suunnitella viikkoni melko vapaasti. Olen kieltämättä jo hieman vieraantunut tavanomaisesta opiskelijaelämästä, koska viimeinen vuosi on ollut pelkkää gradun kirjoittamista. Nyt graduni on kuitenkin jo melko pitkällä ja valmistun tämän kevään aikana.

Usein kaverit kysyvät olenko mä edelleen töissä siinä samassa kahvilassa. Olen, koska mä viihdyn siellä! Asiakkaat kyselevät päivittäin kuulumisiani, moikkailevat kaupungilla ja töissä on oikeasti mukavaa. Kahvila on ollut ihana työpaikka, minne olen ollut aina tervetullut takaisin, kun olen reissuiltani palannut. Ihanat työnantajani ovat ymmärtäneet kaipuutani lähteä reissuun ja antaneet minulle siihen mahdollisuuden.

 

Nyt olen taas yhden elämäni suurimman muutoksen edessä. Täytyy myöntää, että en ollut suunnitellut tulevaisuutta juurikaan valmistumista pidemmälle. Silloin kun loppusyksystä aloitin luonnostelemaan tätä postausta, olin aikeissa kirjoittaa siitä, kuinka tuleva valmistumisen jälkeinen muutos elämässäni pelottaa minua. Mitä sitten tapahtuu? Miltä tuntuu aikuisen työelämä? Saankohan edes työpaikan? Muutoksen johtamista perustellaan yrityselämässä paljolti luvuin ja strategion, mutta henkilökohtaisessa elämässä ne liittyvät enemmänkin järkeen, unelmien tavoitteluun ja tunteisiin. Olin asettanut toiveita mahdollisen tulevan työn suhteen ja olin varautunut etsimään mieluisia töitä mahdollisesti jopa pitkään.

Vuoden alussa kuulin sattuman kautta yhdestä unelmieni työmahdollisuudesta ja suureksi onnekseni sain kyseisen paikan. Työn, jossa saan jopa matkustaa työkseni. Tällä viikolla olen koittanut kirjoittaa graduani raivolla valmiiksi ja irtisanoutunut nykyisistä työpaikoistani. Onnekseni molemmat työnantajani olivat vielä aidosti iloisia puolestani. Pelkoni tulevasta muutoksesta katosivat samantien, enkä tällä hetkellä edes malta odottaa tulevaa.

Dear future, I’m ready!

Playa Ancon ja muuttunut suhteeni aurinkorasvoihin

Kuinka moni haaveilee tällä hetkellä rantalomasta? Taitaa näillä sateisilla talvikeleillä yhdellä jos toisella mieli haikailla kohteeseen, jossa saa vain nauttia auringon paahteesta omilla poskipäillä ja imeä pillillä kookosvettä suoraan tuoreesta kookoksesta. Taustalla aallot liplattavat lempeästi ja palmut huojuvat mukavasti trooppisessa tuulessa. Auringon vaalentamat sotkuiset hiukset roikkuvat merivedestä märkinä pitkin selkää ja et edes tiedä mikä viikonpäivä on kyseessä. Täällä ainakin bingo!

Omalla kohdallani haaveilen aina ensimmäiseksi kohteesta, joissa ei vaatetuksena tarvita kuin bikinit ja flip flopit. Rakastan rentoa rantaelämää, mutta harvemmin kuitenkaan jaksan koko päivää vain kerätä rusketusta rannalla. Kaipaan usein pientä aktiviteettia loikoilun ohelle. Kuuban Trinidadin läheisyydessä sijaitseva ranta Playa Ancon on täydellinen rantapäivän viettoon. Ranta on vielä suhteellisen rauhallinen, koska resortteja löytyy vain kourallinen. Pitkää rantaviivaa pitkin voi kuka vain hetkeksi unohtaa oman arkensa ja pysähtyä vain nauttimaan lähes ilmaisista mojitoista rantapyyhkeelleen. Ehkä jossain kohtaa sinulta kysytään, haluatko lähteä snorklailemaan merelle. Korallejakin voi kyseisellä reissulla nähdä, mutta niitä en lähtisi ensisijaisesti metsästämään.

Olen aina ollut kovin onnekas siinä mielessä, että olen aina ollut suhteellisen terve. Jos oma terveys on kunnossa, ei silloin oikein osaa kantaa huolta asioista, jotka eivät itseä sillä hetkellä kosketa. Kovinkaan monea tuskin kiinnostavat verenpainelääkitykset tai malarian estolääkkeet, ennen kuin diagnoosi koreilee jo paperilla. Minullakin unohtui Aasiassa kolmen kuukauden reppureissun aikana tyystin varoitukset hyttyskarkotteista ja pitkistä vaatteista, joilla voisi malariaa tai dengueta ehkäistä. Huolettomasti vain painelin menemään kohti uusia seikkailuja. Kummasti varoitukset palasivat mieleeni, kun makasin uuden vuoden aattona neljänkymmenen asteen kuumeessa ensiavun tippaletkussa dengue-diagnoosini kanssa.

Olen perus mentaliteetiltani melko huoleton, enkä välitä stressata kaikista mahdollisista matkailun vaaroista etukäteen. Turhaan sitä käyttää energiaa murehtimiseen, mitä voisi mahdollisesti sattua. Vasta kun itselle käykin jotain, alkaa aivan eri tavalla kiinnittämään huomiota asioihin. Denguen jäkitarkastuksessa Suomessa hätääntyneenä utelin, voinko enää lähteä matkalle dengue-alueelle. Lääkäri vastasi, että riski sairastua uudelleen on minimaalisen pieni ja voit yhtä hyvin jäädä myös Suomessa huomenna auton alle. Alright!

Omalla kohdallani tunnustan, että olen ollut maailman huonoin aurinkorasvojen käyttäjä. Mielestäni rasvoilla läträäminen ennen aurinkoon menoa ei vain yksinkertaisesti ole sitä kaikista mukavinta puuhaa, saatika että uskoisin niiden vaikutukseen. Olen siitä mielessä onnekas, etten vaaleudestani huolimatta pala auringossa kovinkaan nopeasti. Sehän ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei auringolta suojautuminen olisi tarpeen. Muutaman kerran elämäni aikana olen silti kärvistellyt punaisen ihoni kanssa ja vasta kesänä aloin ensimmäistä kertaa ottamaan selvää erilaisista aurinkorasvoista.

Aiemmin olen mieltänyt kaikki aurinkorasvat vain kemialliseksi humputukseksi, jota myydään ihmisille siinä uskossa, että ne suojaisivat täydellisesti ultraviolettisäteilyltä ja ihosyövältä. Kriittisyyttäni on puoltaneet myös tutkimukset, joissa on todettu aurinkorasvojen olevan haitaksi niin itselle kuin ympäristölle, sekä mahdollisesti jopa lisäävän ihosyöpien riskiä. Aurinkorasvat jaoitellaan pääpiirteittäin kemiallisiin ja fyskaalisiin rasvoihin. Kemiallisissa rasvoissa teho useimmiten perustuu siihen, että UV-suodatin imee UV-säteet itseensä, kun taas fysikaalisissa aurinkorasvoissa UV-säteet heijastuvat pois iholta. Fysikaaliset aurinkosuojat ovat usein luonnonmukaisempia vaihtoehtoja. Varsinaiseksi aurinkorasva-asiantuntijaksi en kuitenkaan tässä kohtaa aio heittäytyä, koska mielestäni henkilökohtainen pohjatieto, omat mieltymykset ja uskomukset valikoivat aina kaikesta saatavilla olevasta tiedosta sen, mihin kukin sillä hetkellä haluaa perustaa oman mielipiteensä.

Viime kesänä päädyin kokeilemaan ystävältäni luonnonmukaista Algamariksen aurinkosuojaa, joka levittyi ja imeytyi ihoon hyvin. Tuoksukin oli miellyttävä! Muistan lapsuudestani ne karseat paksut aurinkorasvat, jotka vain maalasivat ihon vielä entistäkin valkoisemmaksi. Eipä enää! Kiinnostukseni luonnonmukaisiin tuotteisiin on viime vuosina nostanut päätään ja päätin itsekin antaa aurinkosuojille uuden mahdollisuuden. Ennen Kuuban matkaa hankin pitkästä aikaan ihan ihka oman aurinkosuojan. Pitkän ja hartaan pohdinnan jälkeen päädyin Biosoliksen aurinkosuojaöljyyn. Viime reissulla löysinkin itseni rasvailemasta itseäni päivittäin. Tässä öljyssä suojakerroin on 20 ja itsellenikin yllätyksenä öljy kimalteli iholla kauniisti.

Edelleenkin olen hieman epäileväinen sen suhteen, onko aurinkosuojien vaikutuksia tutkittu pitkällä tähtäimellä tarpeeksi, varsinkin synteettisten suojien kohdalla. Kemikaalitärpätit siirtyvät iholta aina suoraan vesistöihin, minkä jälkeen ne löytyvät pikkuhiljaa seuraavalta aterialta. Oma mielipiteeni aurinkorasvoja kohtaan muuttui siinä kohtaa, kun huomasin luonnonmukaisten fysikaalisten aurinkosuojien olevan jopa nykyisin ihan mielyttäviä käyttää, sekä olevan samalla myös parempi vaihtoehto itselle ja varsinkin ympäristölle. En usko niiden käytöllä olevan haittaakaan.

Millainen on sinun suhteesi aurinkorasvoihin?

Psst! Vielä voit osallistua Matka 2018 -lippujen arvontaan!