Kölnin tuomiokirkon huipulla – mitä minulle on tapahtunut 9 vuodessa?

Kölnin tuomiokirkko. Valtava tummanpuhuva rakennus keskellä kaupunkia. Siltä se näytti edelleenkin, ihan niin kuin muistinkin. Ne kuuluisat 533 askelman kierreportaat tuntuivat edelleen yhtä rankoilta kiivetä, mutta maisemat ovat todellakin joka askeleen arvoisia. Usein monet kokemukset ja asiat, jotka näkee vuosien takaa uudelleen, tuntuvat monesti latistuneen siitä, kuinka mahtavina ne on ensimmäisellä kerralla kokenut. Kölnin tuomiokirkko oli edelleen yhtä valtava kaikessa mahtipontisuudessaan.

Tällä kertaa tunsin kasvaneeni myös itse.

Sillä samalla torilla muistan seisseeni aivan yhtä vaikuttuneena joulun alla vuonna 2009. Olin lukion toisella luokalla juuri muistaakseni lopettanut seiväshyppyharrastukseni ja varmasti pohtinut, mitä tämä elämä “itsenäisenä aikuisena” täällä kaukana maailmalla oikein on. Asua kuusi viikkoa täysin vieraassa saksalaisessa perheessä, jolloin pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni selviytymään pidemmän yhtäjaksoisen ajan ulkomailla.

Muistan kyllästyneeni saksalaisessa koulussa tunneilla, kun en monien vuosien saksan opinnoista huolimatta ymmärtänyt tunneilla juuri mitään. Kaikki puhuivat saksaa niin nopeasti, ettei käteen jäänyt kuin muutama persoonapronomini. Mietin jo mihin kaikkeen olisin vapaaehtoisten saksan tuntien ajan voinut koulussa hyödyllisemmin käyttää, kunnes muutaman viikon jälkeen huomasin sattumalta osaavani jo poimia keskusteluista teemoja ja osasin jopa osallistua noin kolmen sanan mittaisilla lauseilla keskusteluihin. Pikku hiljaa englannin käyttö kielenä väheni ja kuuden viikon jälkeen aloin osallistumaan keskusteluihin jopa suhteellisen mallikkaasti lähtötasoon verrattuna.

Kun palasin takaisin omaan lukioon, muuttuivat saksan oppitunnit pian lempitunneikseni. Olin aktiivinen, tai oli oikeastaan pakkokin, koska pienessä lukiossa meitä oli jatkokursseilla enää vain kaksi oppilasta. Aloin katsomaan säännöllisesti mahtavaa saksalaista Lemmen viemää -sarjaa, jossa oli parhaillaan meneillä jokin leukemiatapaus. Omin koko leukemiasanaston televisiosta ja kun yo-kirjoituksissani piti kirjoittaa essee jostain elämäni kokemuksesta, keksi kuvitteellisen tarinan omasta leukemiastani, jossa selvitin kaiken luuydinluovutuksista lähtien. Kirjoitin silloin lyhyestä saksasta E:n ja olin ihmeissäni.

Kuvitelmissani olin ajatellut meneväni lukiosta suoraan TAMK:kiin tradenomilinjalle, mutta harmisekseni (nykyisin onnekseni!) jäin kauas varasijoille. Syksyllä löysin viimeisenä mahdollisena hakupäivänä MOL:lista avoimen työpaikan Itävaltalaiselta hiihtokeskukselta ja soitin hetimiten määrätietoisesti äidilleni, että tänne mä haen. Ajoin vanhemmilleni ja äitini kanssa yhdessä kirjoitimme työhakemukseni ja cv:ni saksaksi. Puhelinhaastattelussa muistan olleeni aivan lukossa, mutta jollain ihmeellä pääsin töihin. Ensimmäisenä työpäivänä minut laitettiin heti suorilta asiakaskontaktiin hiihtokeskusravintolan kassalle, jossa vietinkin seuraavan talvikauden. Itävallan murre tuntui aluksi mahdottomalta, mutta siihenkin tottui nopeasti. Siitä vuodesta voi lukea lisää täältä.

Tästä innostuneena hain Turkuun lukemaan saksan kieltä yliopistolle. Kuusi vuotta meni nopeammin, kuin edes ajattelin. Tällä hetkellä graduni on kielitarkistuksessa ja valmistuminen on pian edessä. Nykyisessä työssäni pääsen käymään työmatkoilla Saksassa ja muuallakin Euroopassa, sekä käytän töissä päivittäin saksaa, englantia ja suomea. Se tuntuu oikeasti siistiltä!

Sen nopean muutaman viikon takaisen nopean extempore Kölnin vierailun aikana vasta varsinaisesti tajusin sen, kuinka paljon ne sillä hetkellä tehdyt nopeat “kunhan vain pääsee maailmalle” -valinnat vaikuttavat myös tulevaan. Tuskin tajusinkaan, millaisia seurauksia sillä oli, kun lukiossa innokkaana täytin ESN-vaihtohakemusta. Totta kai kaikilla valinnoilla on aina kääntöpuolensa, sillä ainakin minulta jäi vaihdon takia vanhojen tanssit tanssimatta, enkä ole vielä tähän päivään mennessä kokenut vastaavaa prinsessapäivää. Ehkä sillekin vielä löytyy aikansa.

All in all, tarttukaa kaikkiin mahdollisuuksiin. Se ei vaadi kuin hiukan viitsimistä ja roppakaupalla uskallusta. 🙂

Ps. Kölnin tuomiokirkko, milloinkohan tapaamme uudelleen?

1 comment

  1. Jännä miten pienet valinnat tai asiat voivat johtaa kokonaan uusille poluille. Itse innostuin kansainvälisyysjutuista vasta hieman myöhemmin kun päädyin sattumalta töihin työyhteisöön, jossa työkielenä oli englanti ja totesin osaavani sitä sittenkin puhua. Nyt olen suuntaamassa näin aikuisiällä vaihtoon ja innolla odotan mitä se tuo tullessaan.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *